23. sunnuntai helluntaista / 2. vsk / Matt. 18: 15-22 / 2005
| Evankeliumi
Matt. 18: 15-22 Jeesus sanoi opetuslapsille: "Jos veljesi tekee syntiä (sinua vastaan), ota asia puheeksi kahden kesken.” ”Veljesi tekee syntiä.” Tästä olemme hyvin tietoisia, mutta evankeliumissa on harvinainen näkökulma syntiin: toiset eivät vain tee syntiä vaan olemme itse toisinaan synnintekijän uhreja. Siksi tänään mietimme, miten meidän tulisi kohdata loukatuksi tulemisemme, pettymyksemme ja haavamme, joita toinen ihminen, veli tai sisar saa aikaan. Kristityn ei tarvitse puuttua kaikkeen, mitä maailmalla tapahtuu. Jeesus puhuu vain niistä tapauksista, jotka koskevat kristittyä itseään. Hän tarkoittaa syntiä, joka on tehty juuri ”sinua vastaan”. Sovellutus: Ystävä lähetti viestin, jossa hän kertoi, kuinka joku henkilö oli julkisesti loukannut häntä vastaan. Mitä tehdä? Eräs asiasta kuullut lähimmäinen vastasi viestiin: Eikö nyt ole syytä kääntyä tuon ystävän puoleen ja ottaa asiaa puheeksi. Näin tapahtui. Tuo väärin tehnyt lähimmäinen aluksi kiisti tehneensä mitään pahaa. Mutta kuunneltuaan loukattua mieltä, hän pyysi anteeksi ja pahoitteli kovasti erehdystään. Tuon tapauksen opetus kuuluu: Itseemme kohdistuneet synnit, erehdykset, loukkaukset ja virheet tulisi ottaa puheeksi. Eikä anteeksi voi antaa, ellei ensin käydä läpi sitä, mistä sisimpämme kärsii. Jokaisella ihmisellä, myös kristityllä on oikeus kertoa: Minua on nyt loukattu, ja sinä, veli tai sisar tämän teit. ”Hillitköön kielensä pahoista sanoista ja huulensa valhetta puhumasta” Mutta miten asia oikein esitetään? Mieli on usein riitatilanteissa vihaa ja katkeruutta täynnä. Ajatukset kulkevat tunteiden radalla. Pitäisikö tässä mielentilassa asia ottaa esille? Kovin viisasta se ei ole. Nöyryys ja Jumala On hyvä ensin kertoa omat loukkaantumisen kokemukset jollekin ulkopuoliselle ja kuulla hänen näkemyksensä tapahtumista. Muuten kahden keskeinen asian esille ottaminen johtaa purkauksiin. Keskinäinen yhteys vaikeutuu pelkästään tästä syystä. Epistolamme lausuu: ”Sillä se, joka tahtoo rakastaa elämää ja haluaa nähdä hyviä päiviä, hillitköön kielensä pahoista sanoista ja huulensa valhetta puhumasta.” Kyllä ensimmäisen tunnemyrskyn keskellä on vaikea puhua totta. Päivän psalmissa olivat sanat: Valhetta minä vihaan ja kammoksun. Hyvä, jos näin ajattelemme riidan keskellä. Miten saisi itseen kohdistuneille synneille oikean mittakaavan ja mistä saisi valon, jotta voisi oikein arvioida tapahtumia? Tämä on vaikeaa silloin, kun mieli on kuohuksissa. Avuksemme tulee tässä hartauselämä. Jumalan sana pitää nöyryydessä, niin että pidämme itseämme syntisenä. Nöyryys on sitä, että kadumme omia virheitämme ja syntejämme. Syntisyytemme on niin suuri, ettei sitä voida poistaa omalla vanhurskaudellamme. Omien syntien näkeminen ei ole helppoa. Emme kykene tunnustamaan syntejämme, koska emme halua luopua ylpeydestämme. Emme halua nähdä todellisia kasvojamme. Pelkäämme myös häpeää, minkä syntien paljastuminen saa aikaan. Haluamme tulla nähdyksi parempana kuin todellisuudessa olemme. Jumala ei halua, että kristityt elävät keskenään riidassa (ks. Loot ja Aabraham). Mutta hän ottaa kaikkivaltiudessaan riidankin käyttöönsä. Omien syntiemme paljastamiseksi Jumala käyttää toisinaan apunaan lähimmäisen syntejä, jotka kohdistuvat meihin itseemme. Silloin pääsemme näkemään sisimpäämme, ja se tekee kipeää. Ihmiset, kaikkein läheisimmätkin ja rakkaimmatkin, antavat aihetta kärsimättömyyteen, vihaan ja kostoon. Kaikki palvelee silti Jumalan tarkoituksia. Jumala murtaa arjen keskellä ylpeytemme. Sovellutus: Tuo pieni episodi johti onnelliseen tulokseen. Tuo loukattu kristitty kirjoitti ystävälleen. ”On aika laittaa piste asialleni. Onneksi asioissa on sellaista, mitä emme nyt näe emmekä voi hallita. Tämä tietenkin aluksi lamaannuttaa ja harmittaa, koska en saanut asioihin otetta. Jotakin saatoin tehdä puolustaessani oikeuksiani ja etsiessäni itselle ymmärtämystä. Mutta silti tilaa jää uudelle, vieläkin paremmalle. Keskustelin asiasta, ja minulle lausuttiin viisaasti, ettei kukaan tiedä, mitä tulisi tehdä. Sitten kuulin tärkeän lisäyksen: On hyvä jättää asia Ylimmäisen Papin hoitoon. Hyvä sana, joka johti seuraaviin ajatuksiin: 1. Riidoilla on tarkoituksensa, joita emme nyt näe 2. lopullisen hyvän toteutuminen edellyttää ihmisen passiivisuutta ja jopa passiota (kärsimystä) 3. ei ole syytä antaa lopullisia tuomioita toisten ihmisten teoista. Nehän palvelevat jotakin suurempaa tarkoitusta.” Kaikille kaikki anteeksi! Tällainen jättäytyminen Jumalan kaitselmuksen huomaan syntyy tietoisuudesta, että syntimme ovat anteeksiannetut. Me saamme sovinnon sen tähden, että kaikkien ihmisten synnit on jo sovitettu. Tämä kaikkia koskeva anteeksiantamus tuo kaikkiin tapahtumiin uuden valon. Tuo meitä kohtaan syntiä tehnyt ihminen on jo sovitettu. Päivän psalmissa on sana: |
”Ne, jotka rakastavat sinun lakiasi (sanaasi), elävät rauhassa, mikään ei horjuta heitä. Herra, minä luotan siihen, että sinä pelastat minut.”
Tuosta synnin tekijään kohdistuvasta armosta muistuu mieleeni erään, postiljooni, maallikkosaarnaaja Johan Westerback. Hän huusi kaikille ihmisille: ”Autuaat olette! Hän mieluummin käveli kuin meni hevoskärryillä. Kerran yksi mies makasi ojassa juovuksissa Myrkyn tiellä Karijoella, Etelä-Pohjanmaalla. ”Sielläkin makaa autuas mies!”, Westerback huusi hänelle. Siitä se mies tuli uskon käsitykseen (Santakari, Armosta autuaat, s. 118). Kuinka usein anteeksi? Aina Suurin mahdollinen ajateltavissa oleva anteeksianto! Mikä se voisi olla? Koska kristillistä seurakuntaa ohjaa Kristuksen mieli, on kysyttävä, miten Jeesus antoi anteeksi. Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?" "Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus. Luuk 17:4: seitsemästi. Katuvalle on annettava aina anteeksi. Matt 18:21 kasvattaa luvun 77:ksi. Seitsemän on täydellisyyden luku, ja sekin on kasvatettu kymmenkertaiseksi. Tuo anteeksiantamus on niin täydellinen, ettei sitä voi sanoin kuvata. Otettakoon siksi esille tuhlaajapoikakertomus. Kuka tuhlaajapoika oli? Hän, joka lähti kodistaan, hävitti perintönsä ja eli irstaasti. Hän joutui lopulta saastaisena pidettyjen sikojen keskelle. ”Mutta kun poika vielä oli kaukana, Isä riensi häntä vastaan ja suuteli häntä hellästi.” Tämän raamatunkohdan yhteydessä muistan Rembrantin Tuhlaajapoikamaalausta. Siinä valo on suunnattu isän käsiin, joka laskeutuvat eteen polvistuneen, rääsyisen pojan harteille. Isä antoi kaiken anteeksi. Älä tuomitse Oma sisimpämme saa täyden anteeksiannon, ehtoollispöydässä Isä laittaa Jeesuksen haavoitetut kädet olkapäällemme ja lausuu: Sinun puolestasi vuodatettu. Tällaisessa hyvyydessä saamme jättää Jumalalle kaiken. Vasta sitten kohtaamme väärin tehneen veljen tai sisaren. Huomaamme, että Henki on luonut sisimpäämme uutta vapautta. Meidän ei ole pakko takertua ensimmäisiin ajatuksiimme ja tunteisiimme, joita tapaus synnytti. Miten puhumme synnin tekijälle? Autiomaan isät olivat varhaiskirkon kilvoittelijoita, jotka kohtasivat sisimmässään loukatuksi tulemisen tunteen. Kristuksen avulla he saivat rauhan. Siksi monet loukatut ihmiset tulivat heidän luokseen kysymään neuvoa. Minkälaisia vastauksia he saivat? Usein vastaukset olivat arvoituksia, mutta aina lyhyitä. Tilaa jäi kysyjän omille pohdinnoille ja oivallukselle. 1. Jos tahdot saada rauhan tässä elämässä ja tulevassa, älä tuomitse ketään. 2. Kun olemme ensin omassa yksinäisyydessämme kokeneet anteeksiannon puhdistuksen, tästä seuraa sääliväinen palvelu. Huomaamme tuossa sanan ”palvelu”. Se on vastakohta loukatun mielen purkauksille. Niiden ohjauksessa haluaisimme kiireesti maksaa takaisin tai päästä eroon ja paeta kärsimystä ja sen aiheuttajaa. Tällöin menetämme mahdollisuuden tulla sen veljen luokse, joka on tehnyt meitä kohtaan väärin. Miksi oman sydämen tunteminen ja Kristuksen laupeuden löytäminen omiin synteihimme synnyttää säälin? Autiomaan isät sanoivat: ”Siksi, että meidän on silloin kuoltava lähimmäisillemme.” Ensin vaikutelma tuosta sanasta on: En ymmärrä, mitä sanoit. Lähimmäiselle kuoleminen merkitsee sitä, että lakkaamme arvioimasta häntä kokemaamme vääryyden mitalla. Sääliä ei voi olla siellä, missä sydän tuomitsee, koska tuomitseminen luo etäisyyttä ja erottaa. Älä tarkkaile lähimmäisen virheitä. Elä keskustele liikaa toisista ihmisistä ja heidän teoistaan. Kyllä ihmiset kertovat, jos siellä on jotakin merkittävää, mikä sinun tulisi tietää. Älä pane uteliaasti merkille lähimmäisiä äläkä mittaa, onko toinen toistaan parempi. 3. ”Jos tapaat ihmisen, joka on tehnyt synnin sinua kohtaan, rukoile: Armahda minua, minä olen tehnyt syntiä.” Tässä on jälleen erikoinen autiomaan isä sana, ei yhtään helppo. Kerran oli puhetta erään kristityn lehtimiehen kanssa siitä, miten jutuissa voisi välttyä ihmisen loukkaamiselta. Hänelle sanottiin: meissä kaikissa on mahdollisuutena kaikki ne teot, joista iltapäivälehden lööpeissä kirkuvasti paljastetaan. Autiomaan isä meni vieläkin pidemmälle: rattijuoppous, petokset, aviorikokset, salarakkaat ei ole vain mahdollisuutena vaan ”minä olen tehnyt syntiä”. Tämä tietoisuus johtaa jatkuvaan rukoukseen: ”Armahda minua, pelasta minut synneistä.” 4. Toisinaan ohjeet olivat oivaltavia. ”Jos näemme omat syntimme, emme näe toisen vikoja. Jos meillä on vainaja omassa kodissa, meillä ei ole syytä mennä naapuriin itkemään kuollutta.” Tämä sana ei kaipaa selitystä. 5. Älä panettele vaan sano: Jumala tuntee jokaisen. Lopuksi 1. Etsi etäisyyttä tapahtumaan. Suurin vapaus on ”koko maailman autuus”. Ota sitten puheeksi! |