17. sunnuntai helluntaista / 1. vsk / Luuk. 7:11-16 / 2005
| Elämän Herra kohtaa kuoleman kulkueen
Toimitin Hilja-vanhuksen hautaan siunaamisen. Sen yhteydessä koin valaistuksen: taivasaiheinen virsi herkisti mielen ja herätti ilon. Muistin vanhuksen kurottaneen kuolinvuoteellaan kädellään sitä, mitä ihmisen silmä ei näe. Rukouksen sanat olivat jo poissa, mutta viimeisillä voimillaan tuo Jumalan palvelija risti kätensä. Suojelusenkeli oli lähellä. Hänen hautauspuheensa evankeliumiksi valitsin raamatunkohdan, joka puhuu Nainin kaupungin hautajaisista (Luuk. 7:11-16). Kuolema vie yksinäisyyteen Kohtaamme surun murtaman juutalaisen äidin. Murhe oli syvää, sillä hän oli jo aikaisemmin saattanut miehensä hautaan. Nyt hän menetti ainoan poikansa ja jäi yksin. - Yksinäisyydessään ihminen miettii, miten selviän eteenpäin. Olenko niin huono, ettei kukaan käy minua katsomassa? Näkeekö Jumala minut vai unohtaako hän minut suruuni? Kuolema vangitsee suruun Leskiäiti vajosi saattoväen kanssa suruun. Vietettiin valittajaisia, joita kuolema hallitsi lujalla otteellaan. - Kuoleman kohtaaminen synnyttää valituksen. Itku on merkki siitä, että kuolema on haavoittanut. Kuolema ottaa surevan kuoleman saattueeseen. Siinä kuljemme sanattomina, lohduttomasti valittaen tai joskus jopa poissaolevina kohti lähimmäisen hautaa. Elämä kohtaa kuoleman Kaupungin portilla hautaussaattoa vastaan tuli toinen kulkue, jota johti Jeesus. Häntä seurasi iloinen opetuslasten joukko. Se näyttää elävän ikään kuin kuolemaa ei olisi ollut olemassakaan. Kulkueet lähestyivät toisiaan. Toisessa iloittiin Elämästä, toisen oli kuolema ottanut vangikseen. Kulkueiden kohtaamisessa syntyi sanaton taistelu. Kumpi voittaa? - Kuolema vie meidät kriisiin. Kumman kulkueen mukaan lähdemme? Katsommeko Vapahtajaan vai sulkeudummeko sisimpämme toivottomuuteen? Herra avaa vangituille oven Mitä tapahtuu, jos suru ohjaa meidät Jeesuksen luokse? Elämän Herra keskeytti valittajaiset. Jeesus kosketti paareja, ja surun kulkue pysähtyi. - Elämämme ei saa päättyä valittajaisiin. Kristillinen usko asettaa surulle rajat. Surun tulee olla kohtuullista ja sen on kerran päätyttävä. Iloitseva, avun saanut kirkko tempaa meidät surun vankilasta tielle, jolla Jeesus itse lohduttaa ja kantaa meidän kuolemamme. Elämän Herra sääli Kun valittajaiset keskeytettiin, alkoivat kristilliset hautajaiset. Keskeytys oli radikaali ja rohkea teko. Tilaisuuden alussa Jeesuksella oli asiaa leskiäidille. Hän tarvitsi kipeimmin apua. Noissa hautajaisissa rakkaus määräsi järjestyksen. Jeesus sääli leskinaista. Vapahtaja asettui kuoleman kokeneen naisen asemaan. Hän ei tuntenut vain empatiaa, vaan otti omakseen naisen surkean kohtalon. Näin Jeesus teki jo kutsumuksensa alussa. Jordan-virran kasteessa hän tunnusti omakseen ihmiskunnan synnin ja otti kärsittäväkseen sen rangaistuksen, kuoleman. Hänestä tuli Jumalan Karitsa, joka kantoi maailman murheen. ... ja armahti Jeesuksen sydän oli täynnä armahtavaa rakkautta. Rakkaudessaan Vapahtaja jakoi omaisten murheen. Hänkin itki kuullessaan valituksen ystävänsä Lasaruksen haudalla. Hän näki, kuinka kuolema aiheutti omaisille tuskaa. - Vapahtaja on ottanut omakseen meidänkin menetyksemme. Siksi emme ole kuolemassa yksin: Kristus on kuollut meidän kuolemamme. Jeesuksen rakastava sääli antaa rohkeuden taipua Jumalan tahtoon silloin, kun menetämme rakkaimpamme ja lopulta oman elämämmekin. Jeesuksen outo sana Jeesus lohdutti leskiäitiä sanoen: ”Älä itke.” Jumala voi auttaa moittimallakin. "Älä itke!" Tämä kehotus pysäytti murheen valtaan joutuneen ihmisen ja hänen saattajansa. Heitä käskettiin toimimaan vastoin sydämen tuskaa. Nyt ei saanut itkeä. Suurikaan menetys ei voinut peittää elämän Herran tahtoa auttaa. Kuoleman kulkueen valitus täytti sydämet ja peitti toivon. Herran seurue taas kätki kuoleman Jumalan armahtavaan rakkauteen ja muistutti elämän mahdollisuudesta. ”Älkää murehtiko niin kuin pakanat, joilla ei ole toivoa.” - Hilja-vanhuksen hautaan siunauksen jälkeen istuuduin kuoriin. Ajattelin: kristillinen usko ei vain palvele surutyötä. Sen tulee myös keskeyttää ajatukset, joiden vieminä ja valtaamana sureva kulkee. Seurakunta pysähtyy Seuraavaksi Jeesus puhui seurakunnalle. Kuoleman kulkue pysähtyi. ”Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Kantajat toimineet niin kuin profeetta Elia, joka otti Sarpatissa leskivaimon kuolleen pojan syliinsä, kantoi hänet makuuhuoneeseen ja laski hänet vuoteelle (1. Kun. 17:10-12; 17-24. Ks. myös 2. Kun 4:18-37). - Kantajat ovat läheisiä omaisia; he |
ovat kristillinen seurakunta, joka kantaa avutonta ihmistä rukouksillaan ja lohdutuksen sanoilla. Kantajienkin tulee pysähtyä. He ottavat paikkansa kirkon penkistä, sanan kuulijoiden joukosta.
Jeesuksen kulkueessa lakkaa ihmisen oma työ. Silloin elämän Herra tekee kaiken, ja seurakunta jättäytyy hänen sanoihinsa ja istuutuu kuuntelemaan. Miten Herra voisi toimia, jos me liikumme ja kannamme itse kuormaa? "Nouse" Sitten tuli vainajan vuoro. Hänelle Jeesus sanoi: "´Nouse.` Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua." Pyrkiessämme lohduttamaan huomaamme, miten sanamme ovat voimattomia. Emme saa surevassa ihmisessä aikaan sellaista vaikutusta kuin haluaisimme. Parhainkaan myötätunto ei pysty muuttamaan tosiasioita, ja siksi sureva ihminen kokee hyvän yrityksen tyhjänä lohdutteluna. Rukous vaikuttaa jo enemmän kuin sanamme. Rukouksen voimasta tapahtui ihme Sarpatin kaupungissa, jonne profeetta Elia saapui. Jonkin ajan kuluttua talon emännän poika sairastui. Lopulta pojassa ei ollut elonmerkkiä. Silloin profeetta rukoili Herraa ja ojentautui kolmesti pojan ylle sanoen: ”Herra, minun Jumalani! Anna hengen palata tähän poikaan!” Herra kuuli Elian pyynnön. Henki palasi poikaan ja hän virkosi eloon. Sarpatin leskivaimo sai avun Elian rukoillessa Jumalaa. Mutta Jeesus teki enemmän kuin profeetta. Hän käski jumalallisella vallalla: ”Nouse.” - Kun ajattelen Jeesuksen käskyä, muistiin palautuvat Jeesuksen sanat ristillä. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit" -sanat kuuluivat tuonelassa sellaisella jumalallisella voimalla, että itse kuolema teki parannuksen ja ilmoittautui Jeesuksen opetuslasten ystäväksi. Jeesus antoi pojan äidilleen Molemmat leskiäidit saivat poikansa takaisin. Elia nosti pojan vuoteella ja vei hänet kattohuoneesta alas taloon. Hän antoi pojan tämän äidille ja sanoi: "Katso, poikasi elää." Myös Nainin kaupungin leskiäiti sai lapsensa takaisin kuoleman valtakunnasta. Jeesus poisti leskiäidin yksinäisyyden. - Apu palautti elämän ennalleen, mutta herättäessään meidät kuolemasta Jeesus luovuttaa meidät täysin toisillemme. Silloin emme enää jatka vanhaa elämää vaan pääsemme uuteen. Riennämme kyllä kuoltuamme vanhempiemme ja omaistemme luokse. Apostolien, marttyyrien ja itsensä Jumalan katsoessa syleilemme toisiamme. Jeesus antaa meidät toisillemme. Silloin siirrymme uuteen kotiin ja kokonaan uuteen todellisuuteen: eikä kuolemaa ja murhetta enää ole. Taivaassa yhteys on täydellistä, aivan niin kuin paratiisissa. Silloin elämme uusina ihmisinä, ja yhteinen kotimme on ikuinen juhla ja täydellinen maa... Kansa pelkäsi Lopuksi Jeesuksella oli asiaa kansalle. Jeesuksen teot ja sanat puhuttelivat kansaa. Se pelkäsi. - Silloin kun Jumala auttaa meitä, meistä tuntuu päinvastaiselta. Sairaan tila näyttää vain pahenevan. Tämän koki myös Sarpatin leski, joka sanoi Elialle: ”Pitikö sinun sekaantua minun elämääni, Jumalan mies! Pitikö sinun tulla tänne vetämään syntini esiin ja tappamaan poikani!” Silloin kun Jumala auttaa, meidän mielestämme hän näyttää tappavan! Kuolema saa meidät ajattelemaan, että Jumala tuottaa meille onnettomuuden. Suutumme kovasta kohtalostamme Jumalalle niin kuin Sarpatin leski profeetalle: ”Pitikö sinun sekaantua minun elämääni, Jumalan mies!” Todellakin, kristillinen usko ei vain inhimillistä apua. Jumalan läheisyys pahentaa kuolevan ja surevan tilannetta. Kuoleman kosketus paljastaa syntiselle Jumalan hirmuisuuden. Tällöin emme näe sitä Jumalaa, joka katsoo puoleemme ja tahtoo auttaa kuolevaa. Tästä pimennyksestä lähdemme helposti pakomatkalle: kapinoimme ja tulemme tottelemattomiksi Jumalaa kohtaan. ... ja kiitti Mutta Sarpatin leski ei ainoastaan moittinut profeettaa, eikä kansa vain pelännyt Nainin kaupungin hautajaisissa. Se kiitti. Elia antoi pojan tämän äidille ja sanoi: ”Katso, poikasi elää.” Nainen sanoi: ”Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies. Se, mitä sinä puhut, on todella Herran sanaa”. Jeesuksessa Jumala tuli kansansa avuksi ja katsoi sen hätää. Hyvän paimenen tavoin Jeesus otti kuoleman pimeään laaksoon joutuneen lampaansa syliinsä ja vei sen suojaan pedon, kuoleman kynsistä. - Hilja-vanhuksen hautausvirsi kertoi taivaasta, josta kantautui korviimme ja sydämeemme ylistys ja kiitos. Sen rohkaisemana toivon, että Jeesus pysäyttää vieläkin kuoleman kulkueen ja lausuu sinulle ja minulle väkevästi: "Nouse." |