11. sunnuntai helluntaista / 2. vsk / Luuk. 4:23-30 / 2005
| Luuk. 4:23-30 (Jouni-veli, Muhoksen khra 50-vuotta)
Johdanto - herätys äitimme kotikylällä Seitsemänkymmentä vuotta sitten vuonna 1945 Toholammin Kotilan kylällä, äitimme kotikylässä pidettiin nuorisokurssit. Äitimme on kirjoittanut pöytäkirjan tapahtumista: Illanvietoissa "puhujat vetäytyivät syrjään sen sanoman tieltä, jolla Jumala meitä puhutteli ratkaisua vaativasti… Ainoastaan siellä missä on taistelua, pelkoa ja ahdistusta, päästään kokemaan voittoja ja iloja. On mahdoton käydä Jumalan rauhaan muuten kuin sydämen levottomuuden kautta." "Uskontie kulkee siellä, missä syntihädän ja ihmisen avuttomuuden tuskaan tulee Jeesus Kristus anteeksi antavana.... Kun saa Jumalan edessä toisten ahdistettujen kanssa avata sydämensä, kertoa koko hätänsä, silloin sydän avautuu myös Jumalan käsittämättömälle voimalle... Rukoilkaamme... että Jumala särkisi sen väärän rauhan ja kuoleman hiljaisuuden, joka muodostaa kuin vahvan panssarin evankeliumin sanoman tielle." Yksi puhujista, Lauri Koskenniemi on muistelmissaan (Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä) kuvannut noita aikoja. ”Sisäisen taistelun tuntu ei ollut poikkeuksellista. Selvästi näki, että nuoria vedettiin kahtaalle. Omissatunnoissa käytiin kovaa sotaa. Muistan eräitä nuoria, jotka eivät kestäneet Jumalan sanan puhuttelua vaan pakenivat suin päin tiehensä. Toiset taas ilmaisivat aivan rehellisesti joutuneensa autuaasti koukkuun” (s. 121) Nasaretin herätys Huomio kiinnittyy siihen, kuinka herätyksen aikoina syntyi omantunnon taistelu: osa jäi evankeliumin koukkuun ja osa pakeni suin päin tiehensä. Se, mitä Nasaretista kerrotaan, oli totta. Sovellutus: Evankeliumin aihe ei tunnu tänään oikein ajankohtaiselta. Keskuudessamme ei ole suurta herätystä, ei ole myöskään merkkejä siitä, että ihmiset itkisivät syntikuorman alla. Mutta aina Jumalan sana – Jumalan pyhyys ja laupeus – saavat aikaan sisäisen taistelun. Tulee ratkaisun aika. Tuosta ajanjaksosta tai sielun tilasta käytetään nimitystä etsikkoaika. Painopiste on Jumalan vierailussa, joka saa sydämissä aikaa uuden vaiheen, ratkaisun. Tuossa Jumalan liikuttamassa tilassa hän voi kääntyä ja ottaa vastaan Jumalan kutsun. Etsikon turmeleminen Mutta etsikkoaika voidaan pilata. ”Moni pakeni suin päin paikalta.” Evankeliumin kertomuskin päättyy surullisiin sanoihin: Jeesus ei enää koskaan palannut kotikaupunkiinsa. Sen asukkaat olivat menettäneet viimeisen mahdollisuutensa kääntyä ja pelastua. Sovellutus: Evankeliumi on hyvin vakava. Koskaan ei tiedä, milloin Jeesus vierailee viimeisen kerran luonamme ja valaisee sanallaan ja Hengellään sisimpämme. Äitimme laatimissa pöytäkirjoissa esiintyi useita kertoja sanonta: vielä saamme kuulla armon sanaa. Elettiin vuotta 1938. Voimakkaasti koettiin ateistisen valtion uhka. Sukulaiskansojen kohtalo pelotti: entä jos meiltäkin otetaan sana pois. Siksi sanottiin: ”Vielä saamme kokoontua…”. Meillä ei ole tällä hetkellä ateistisen valtion uhkaa. Päinvastoin uskonto on hyvin suosittua. Sen sijaan maailmalta kuuluu ääniä, joiden mukaan protestanttiset kirkot ovat menettämässä sisältönsä. Ne ovat muuttuneet toisiksi, ja keskeinen muutoksen tekijä on siinä, ettei Raamatun sanalla ole sitovaa merkitystä. Sittenkin sanomme tänään nämä sanat: ”Vielä saamme kuulla…” Nasaretin asukkaiden kieltäymys Nasaretin asukkaat eivät voineet kiistää Jeesuksen väkevää julistusta. ”Jumalan sana on kuin kaksiteräinen miekka….Se paljastaa sisimmän aikeemme ja ajatuksemme” (Hepr. 4:9-13). Mutta sanan satuttamana ihminen lähtee usein Jumalaa pakoon niin kuin Koskenniemi kuvasi. Nasaretin asenteessa tuli esille kaksi ajatusta, joilla se torjui Jeesuksen sanoman sydämestään. Ensimmäinen kuului: »Lääkäri, paranna itsesi!” Toinen kuului: ”Yhtään profeettaa ei ole otettu hyvin vastaan kotikaupungissaan.” Kuulijat heikensivät Jumalan Hengen vaikutuksen ajattelemalla: ”Tee se, mitä olet tehnyt Kapernaumissa, myös täällä.”. Näin sana siirtyi pois omasta sisimmästä ja puheeksi tuli toisten tilanne. Sovellutus: Tuo on aika tyypillinen tapa selvitä vaikeista asioista. Muutetaan puheenaihetta. Emme vastaa lainkaan kysymykseen, jos se sattuu kipeään kohtaan. Ryhdymme puhumaan toisista ihmisistä ja asioista. Näin päästään pakoon, ja elämä voi jatkua surutonta tietään ilman Jumalan pelkoa. Toinen tapa tehdä tyhjäksi Jumalan sanan valaisu on vähätellä omaa kokemusta. Tuo ei ole mitään tärkeää, ja nasaretilaiset sanoivat: Tuohan on vain Joosefin poika. Jeesus näkee sydämen ja vastaa sisimmälle Jeesus näki tarkalla vaistollaan, mitä sanan kuulijoiden sisimmässä tapahtui. Hän ei kiinnittänyt huomiota sanoihin eikä käytökseen vaan tarttui kuulijoiden salaisiin ajatuksiin ja mielenliikkeisiin. Sovellutus: Kotilan kylälläkin nähtiin, mitä sydämissä tapahtui. ”He (uskovat nuoret) näkivät tämän maailman ilot ja nautinnot lyhyeksi ja pettäviksi.” "Monet kylämme nuoret olivat ehtineet kokea maailman huvituksia löytämättä kuitenkaan sielun rauhaa, koska se on mahdotonta.... He saivat armon, sielunsa silmillä nähdä: maailman tie on kirousta ja kuolemaa, mutta uskon tie on ´iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä`, koska Kristus on siirtänyt meidät ´kuolemasta elämään`... Nyt oli kylämme nuorille avautunut tämä näkemys, mikä oli kirkastunut Paavalille: |
´Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa.´”
Äitimmekin näki lastensa sydämeen. Hän saattoi sanoa maailman iloista kiinnostuneelle nuorelle: ”Maailmasta ei löydy rauhaa.” Jeesus ei jää pelkkään psykologiaan Jeesus ei jäänyt psykologiseen tulkintaan ja toiminut inhimillisen kokemuksen ohjaamana. Tällöin hän olisi vastannut nasaretilaisille katkeruudella ja pilkalla. Niin ikävästi asiat ovat – minkä sille nyt voi. Minä olen Joosefin kasvattipoika ja vain teidän maanmiehenne! Jeesus näki nasaretilaisten sydämessä epäuskon, haluttomuuden alistua totuuden ohjattavaksi. Siksi hän viittasi Vanhaan testamenttiin. Jo siellä nähdään, että Jumalan oma kansa sai väistyä halveksittujen, epäpuhtaiden pakanoiden tieltä. Tässä on varoittava esimerkki Nasaretin kaupungille. Varoitus ei auttanut Jeesuksen varoituskaan ei auttanut. Paha omatunto sai kuulijat pakenemaan harmiin ja korvien sulkemiseen. Myös tämä on tuttu psykologinen tapa selviytyä irti tukalasta tilanteesta. Kansa kiihtyi, ja tämä on itämainen tapa vieläkin. Lopulta kansa alkoi uhata Jeesuksen henkeä. Voiko totuuden vaatimuksen hävittää? Onko meille Pyhän Hengen työtä vastustaneille evankeliumia? Monta kertaa olemme paenneet Jumalan sanan vaikutuksen alta. Vastaan tähän ruotsalaisen papin ja teologin muistelmilla. Gunnar Rosendal kirjoitti paostaan Jumalan luota (Den inre fronten, s. 35-39). Seisoin kirkossa ja lauloin kiitosvirttä: ”Isä ja Poika ja Henki saakoon kunnian ja ylistyksen. Avaa minulle taivaan paratiisi. Kun seison valtaistuimesi edessä, saan kruunun kädestäsi.” Aivan odottamatta kuluttava tuli kulki lävitseni ja ajattelin ahdistuksessa: Jos en nyt seiso lujasti usko ja jos en saa kruunani, mitä sitten tapahtuu? Tunsin, että minun oli rynnättävä pois kirkosta ja piilouduttava kauhuissani metsään. Mutta seuraava ajatus oli, etten uskalla mennä sinne yksin. Etsin ystäviäni, laskin heidän kanssaan leikkiä. Otin esille kirjani ja menin paikkoihin, joissa olin kokenut olemassaolon ikuisen levon. Mutta huomasin, että nuo paikat olivat täynnä levottomuuden ja ahdistuksen henkiä. Jumala ajoi minua takaa. Hän ampui minua palavilla nuolilla. Hänen ei päästänyt minua suuressa rakkaudessaan rauhaan. Nyt ei ollut kyse vain pienestä asemasodasta, vaan koko elämäni rintamalinja oli liikkeessä. Minä pakenin Jumalaa, mutta en voinut päästä hänestä eroon. Jumala, jonka kanssa olin seurustellut etäisesti, osoittautui polttavaksi tuleksi. Minusta tuntui, että oli kauheaa langeta elävän Jumalan käsiin. Omatuntoni ei syyttänyt minua suurista synneistä. En pelännyt tuomiota, jossa rikkomukseni olisi paljastettu. Pelkäsin itseään Jumalaa. Tunsin psalmin sanat ”minne minä voisin mennä Henkesi edestä, ja minne voisin paeta kasvojasi”. Koin Jumalan avuttomalla, lamaannuttavalla kauhulla. Oi luoksepääsemätön! Tiesin kauhistuvan varmasti, ettei kuolema tuo minulle huojennusta. Sinä olet kuoleman valtakunnassakin. Jumalan kauhistuttavat kasvot eivät jättäneet minua. Jos menin ulos illalla, kasvosi olivat pelkäävien silmieni edessä. Jos menin makuulle lukeakseni kirjaa, Jumalan kasvot olivat minun ja kirjan välissä. Jumala kutsui minua unen keskeltä ja säikäytti minut. Sitten tuolle ruotsalaisen papin kokemukselle tulee yllättävä päätös. Mihin isä Gunnar – näin häntä kauniisti seurakunnassaan ja muuallakin kutsuttiin – meni? Hän kirjoittaa: ”Oi Jumala, sinun rakkautesi minua kohtaa täytyy olla rajaton, koska sinä näit noin suuren vaivan! Mikä on ihminen, että sinä noin pidät hänestä huolen?” Isä Gunnar ei löytänyt mitään tietä pois Jumalan luota. Hän ei uskaltanut mennä kirkkoon Jumalan pelon vuoksi. Hän ei voinut tunnustaa syntejä, sillä hän piti Jumalaa vihamielisenä. Minä olen ihminen, Hän on Jumala. Tätä tosiasiaa ei voinut muuksi muuttaa. ”Olisin ollut tyytyväinen, jos Jumala olisi jättänyt minut rauhaan, mutta Jumala ei tahtonut. Hän oli liian hyvä, vaikka hän salasi minulta hyvyytensä.” Näin Jumala pani koko elämän rintamalinjan muutokseen. ”Yritin muuttaa ajatustapaani saadakseni Jumalan väistymään. En ollut vielä niin murskattu ja särkynyt, että Jumala olisi voinut rakentaa elämäni haluamallaan tavalla. Ja hän jatkoi vanhan ihmiseni tuhoamista.” Seuraava hänen muistelmiensa luvun otsikko kuuluu: tappion ja voiton rintama. ”Sitten Jumala solmi rauhan minun kanssani.” Näillä sanoilla alkaa uusi luku – paremminkin uusi elämä. Sovellutus: Rakas ystävä, tuo sisäinen omantunnon taistelu, jonka Jumalan sana saa aikaan, on Jumalan rakkautta ja huolenpitoa. Hän järkyttää, synnyttää levottomuuden ja nostaa esille kaipauksen, että hän saisi olla meille hyvä Jumala. Hän tulee vastaamme pakomatkallamme ja sulkee meidät armolliseen syliinsä. Tänään hän kohtaa meidät pyhänä ja luoksepääsemättömänä mutta myös armahtavana Jumalana ehtoollisen sakramentissa. Sinun edestäsi annettu, sinun puolestasi vuodatettu! Jeesus palaa vielä armon aterialla vielä luoksemme, sinun luoksesi! |