Spiritualitetti - mitä ja miten | Sielunhoito | Spiritualiteetti | Onko usko totta – kristillisen uskon puolustaminen
Jeesuksen elämän apu - kokonaisen minuuden löytäminen
| Jeesuksen elämänapu – kokonaisen minuuden löytäminen
Jeesus ja samarialainen nainen – Raamatun esimerkki Loppiaisen evankeliumissa kuvataan, miten tietäjät tulivat kumartamaan kuningasta. Evankeliumi päättyi sanoihin: ”He astuivat huoneeseen ja löysivät Marian ja lapsen. He kumartuivat maahan ja antoivat lahjoja.” 2. loppiaisen jälkeisen sunnuntain aiheena on ”Jeesus ilmaiseen jumalallisen voimansa”. Meille paljastetaan, minkälaisen sisäisen tien ihminen kulkee päästäessään kumartamaan Kuningasta, joka syntyi jouluna ihmiseksi. Kun luemme kertomuksen Jeesuksesta ja samarialaisesta naisesta, huomaamme, miten Jeesus auttaa häntä löytämään kokonaisen minuuden. Näin saamme lisävaloa kysymykseen, minkälainen on kristinuskon persoonallinen perusrakenne. Jeesus luovuttaa aidon minuuden ihmiselle ilmoittamalla tälle jumalallisen kirkkautensa. 1. Jeesus tulee kaivolle matkasta väsyneenä ja janoisena. Tässä jatkuu joulun alennus: Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, meidän veljeksemme ja kaltaiseksemme. 2. Jeesus auttoi naista hyväksymään ja voittamaan häpeänsä. Toisin kuin muut juutalaiset hän seurusteli samarialaisen naisen kanssa. Kyse ei ollut vain kansallisuuden hyväksymisestä vaan myös omien varjojen kanssa ystävystymisestä. Tässä Jeesus toimii yhdessä niiden kanssa, jotka auttavat ihmistä eheytymään ja ottamaan vastaan heikkoutensa ja häpeänsä. 3. Jeesus ilmoittaa itsensä. Vesi on kuva elämästä, ja tämän autiomaiden asukkaat kokivat itsestään selvästi. Ilman vettä ei ole elämää. on vai autius. Mutta Jeesus ylittää ajallisen siunauksen (Jaakob ja Joosef) sanoessaan, että hänen vetensä poistaa janon ja että se on ikuista. Ihmisellä on elämän jano, rakkauden ikävä, jonka yksi Jumalan rakkaus Kristuksessa Pyhän Hengen voimassa tyydyttää. Tässä nainen oli tekemisissä kristillisen uskon ytimen kanssa, ja me juomme jumalallista vettä askaroimalla ammennusastioiden kanssa: kasteveden ja ehtoollisen leivän ja viinin kanssa. 4. Jeesuksen salaisuuden paljastuminen merkitsee syyllisyyden kohtaamista. Vasta jumalallisen lähteen ääressä ja inhimillisesti hyväksyttynä, Pyhän Hengen valossa ihminen voi kohdata oman todellisuutensa eikä myöntää vain osatotuutta. Kristillinen usko johtaa aitoon itsetutkiskeluun. 5. Jeesuksen salaisuuden paljastuminen on yhteisöllinen asia. Jeesus ja nainen puhuivat seurakunnan rukouspaikasta. Oikea rukous löytyy, kun Jeesuksen salaisuus paljastuu. Kristitty löytää paikkansa kristillisessä kirkossa, joka on rukousyhteisö, Jeesuksen salaisuuden paljastumisen ja kasvun paikka. 6. Kristillisyyteen kuuluu Jeesuksen salaisuuden paljastuminen (kirkko) ja Kristuksen salaisuuden paljastuminen minulle (usko). Nainen tiesi Messiaan tulevan, ja hän keskusteli juutalaisen miehen kanssa, joka oli ”Herra”, mutta vasta Jeesuksen sanat ”minä se olen” synnytti uskon. Jeesuksen salaisuus paljastui naisen sisimmässä ja muutti hänet. 7. Kokonaisvaltaisesti muuttunut nainen sai kutsumuksen. Hänestä tuli Jeesuksen lähettiläs kaupungin asukkaille. 8. Kirkko syntyy kääntyneistä ihmisistä, jotka ovat kuulleet naisen persoonallisen kertomuksen Jeesuksen salaisuuden paljastumisesta. Jumalallinen elämä pulppuaa heissä yli äyräiden niin kuin vesi lähteessä. He jättävät entiset sidoksensa, vanhan elämänsä ja kokoontuvat Jeesuksen ympärille. Näin syntyy kristillinen kirkko. Jeesus paljastaa salaisuutensa, mutta se tapahtuu elävässä ihmisessä, hänen tunteissaan, muistoissaan ja arjessaan sekä uskonnollisessa etsinnässään (oikea rukous). Teologia ei saa kuitenkaan sopeutua psykologisiin selityksiin ja malleihin. Syytä sopeutumiseen ei ole, sillä mikään psykologinen malli ei ole perustavampi kuin kristillinen usko. Kristillinen usko olkoon oma kertomuksensa! Kristillinen usko merkitsee kyllä elämänapua, mutta vain siten, että Jeesus paljastaa jumalallisen salaisuutensa, sen, että hänellä on kaksi syntymää. Ensimmäinen iankaikkisuudessa ja toinen jouluna. Jumala avasi suunsa kaksi kertaa. Ensimmäinen puhe synnytti Pojan, toinen Jeesus-lapsen. Jeesuksen elämänapu – itsensä ja pahojen muistojen unohtaminen Seuraavassa tarkastelen tarkemmin kysymystä, miten Jeesuksen salaisuuden paljastuminen toi ihmiselle elämänavun. Nainen tuli hyväksytyksi vastoin toisten ihmisten tuomioita. Ihminen tarvitsee vapautumisen myös omista harhakuvistaan. Niiden paljastumiseen ja aidon minuuden löytämiseen Jeesus johtaa seuraajansa. Katkeruudesta ja pahoista muistoista vapautumien alkaa siis harhakuvista vapautumisesta. ”Se joka tahtoo olla minun opetuslapseni, kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seurakoon minua” (Matt 16:24). Jeesus ei sano, että meidän pitäisi saada kaikesta mahdollisimman paljon hyvää. Sen sijaan se, joka unohtaa itsensä ja heittäytyy elämälle, näkee, mitä elämä on ja mikä rikkaus siihen kätkeytyy. Vain se joka lakkaa käyttämästä kaikkea vain omaksi hyödykseen, vain se joka on valmis asettamaan elämänsä lähimmäisen palveluun, voittaa elämän. Jeesus auttaa ihmistä suuntaamaan katseen pois itsestä. Kristityn tulee luopua narsistisesta itsensä ympärillä pyörimisestä ja nähdä, mikä on hänen aito kutsumuksensa. Jeesuksen sanat paljastavat, miten opimme näkemään itsemme oikein, miten elämä onnistuu ja miten pääsemme vapaaksi itse tehdystä menestystarpeesta. ”Ei” itsensä säilyttämiselle – ”kyllä” aidolle minuudelle Jeesus siis kehottaa itsensä kieltämiseen. Tähän sisältyy väärinkäsityksen mahdollisuus. Puhe itsensä kieltämisestä vahingoittaa ihmisten omanarvontuntoa, jos itsensä kieltäminen sekoitetaan persoonan halveksimisen kanssa. Oman elämän vähättelyyn Jeesus ei ohjaa. Teologiassa itserakkauden merkitystä on paljon pohdittu. Jo Augustinus erotti toisistaan epäjärjestykseen perustuvan itserakkauden ja oikean itserakkauden, joka etsii tyydytystä Jumalassa. Söderlind 14. Kreikan sana ”aparneisthai” tarkoittaa kieltäytymistä, vastarinnan tekemistä. Jeesuksen seuraaja haluaa sanoa ”ei” niille psyyken pyrkimyksille, jotka ohjaavat etsimään kaikesta hyötyä. On vastustettava omistamishalua. On luovuttava halvaannuttavasta pyrkimyksestä itsensä säilyttämiseen. Se, joka kiertää vain itsensä ympärillä, ei saavuta elämän keskusta, minuuttaan. Aidoksi ihmiseksi tuleminen on luopumista sielun krampatuista puolista, jotta todellinen minuus löytyisi, ainutlaatuinen Jumalan kuva. Jotta löytäisin minuuteni, tarvitsen etäisyyttä itseeni. Tällöin saavutan sen, mikä on aito minuuteni ja mikä on vain suuruuden ihannointia tai epätodellinen toive. ”Kyllä” omille vastakohtaisuuksille – myös pahoille muistoille Luuk. 15 kertoo tuhlaajapojan paluusta. Kuuluisa maalari Rembrandt on maalannut siitä vaikuttavan teoksen. Maalauksessa kohtaavat toisensa vanha, paljon kärsinyt isä ja rääsyinen poika. Henri Nouwen on kirjoittanut maalauksesta syvällisen kirjan, jonka nimenä on Tuhlaajapojan paluu. Hänen laillaan moni muu on lumottu kuvan äärelle. Sen yksityiskohdissa puhuu koko Raamattu, ja maalauksen sanoma kohtaa koskettavalla ja koko ihmistä parantavalla tavalla. Moni sanoo tuota maalausta katsellessaan: tuota vastaanottamista en ole kokenut. En ole tullut tuolla tavalla kotiin. Olen saanut kyllä osakseni hyvyyttä ja palannut kotiin kaivattuna. Isän kädet kertovat hyväksymisestä ja arvotuksesta – ylpeydestäkin. ”Minulla on hyvä tyttö tai poika.” Sydämessä on tunto siitä, että minut on hyväksytty vahvana ja onnistuneena. Mutta jotakin puuttuu. En ole tullut hyväksytyksi rääsyisenä, vangin kaltaisena niin kuin tuhlaajapoika. Moni joutuu tunnustamaan surullisena: minua ei oikein ymmärretä. Silloin kun joku kuuntelee, myötätunto tavoittaa vain ihmisyytemme pintakerroksen. Rakasta minua oikeasti, vielä enemmän, vetoamme toisiimme, aviopuolisoon, vanhempiin ja ystäviin. Mutta vetoomus jää usein vastausta vaille. Pettymys kääntää katseemme takaisin kuvaan. Isä riensi vastaan ja sulki poikansa syliinsä. Näin luemme Raamatun sanasta. Tällaista kotiintuloa ei saa ihmisiltä – ei isältä eikä äidiltä tai aviopuolisolta tai parhaalta ystävältä. Niinpä tuo isä onkin Jumala, taivaallinen Isä. Hän kiirehtii vastaan voidakseen koskettaa meidän kipeitä muistoja, häpeän rääsyjä ja sisäisiä haavoja. Tällaisen rakastavan Jumalan tunnemme Jeesuksessa. Hän otti omakseen meidän kurjuutemme. Tästä kertoo osien vaihto. Vangin näköinen, rääsyinen poika on itse Jeesus. Rakkaudessaan hän astui meidän sijaamme. Isä otti hänet pitkänäperjantaina vastaan, ja näin armahti meidät. Isä vastasi ”tuhlaajapoikansa” valitukseen (Ps 22) ja sulki oman Poikansa, syliinsä. Tuossa pyhässä näytelmässä, Jeesuksen heikkoudessa meidät on täydellisesti, pohjia myöden armahdettu ja otettu vastaan. Mutta tuosta huolimatta meidän on vaikea uskoa todeksi sitä, mitä kuulemme. Siksi tarvitsemme Isän kosketusta, armon ja hyvyyden ympäröintiä (Ps 23). Silloin tuo hyvyys peittää kaiken saastaisen. Tuo henkilökohtainen kotiinpaluumme liittyy ehtoolliseen. Isän käsi koskettaa ja syli avautuu meille ehtoollisen leivässä ja viinissä. Siinä on itse Ilman armahdusta ja Isän syliä, joka avataan ehtoollisen leipää ja viinissä sekä sanan lohdutuksessa, emme voi kohdata heikkouttamme ja rikkinäisyyttämme. Näin olemme valmiit ottamaan ristin, ja sanomme ”kyllä” omille vastakohtaisuuksillemme. Risti on kaikkien vastakohtien, voiman ja vahvuuden, lujuuden ja särkyneisyyden leikkauspiste. Psykologinen apu (Jung) ja kristillinen usko Tässä näemme kristillisen elämänavun yhteyden jungilaiseen syvyyspsykologiaan, jossa tavoitellaan vastakohtien harmoniaa. Meissä on paljon vastakohtia, olemme rikkinäisiä ja ehyitä. Meissä ei ole vain rakkautta vaan myös viha. Emme ole vain kurinalaisia vaan myös kurittomia. Emme vain menesty vaan myös epäonnistumme. Emme ole vain terveitä vaan myös sairaita. Emme ole vain hurskaita vaan myös jumalattomia. Se. joka hyväksyy hyvän puolensa vastakohdan, huonouden, on ehyt ihminen. Risti on kyllä-sana sille, mikä minut päivittäin ristiinnaulitsee, ja vapautumista ennakkokäsityksistä. Risti vapauttaa löytämään arkipäivän vaivoissa, ihmissuhteissa ja riidoissa sen kuvan, jonka Jumala on minusta tehnyt. Ristissä en ota vastaan vain pimeitä puoliani vaan myös yhteiselämän ristiriidat. Kun kuljen tietäni tässä maailmassa, saa epäilemättä osakseni ristin. Jeesus sitä vastoin sanoo: Se joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, se joka näkee vaivaa onnistuakseen, hän kohtaa pahan. Se joka äärimmilleen etsii elämää, ei koskaan saavuta tavoitettaan. Jeesus ei ole sitä varten, että menestyisimme vaan sitä varten että löytäisimme elämän ja ajattelisimme pohjaan asti. Emme ajattele ainoastaan positiivisesti vaan otamme vastaan myös masentavat ajatukset. Löydämme itsemme kaikkine heikkouksinemme ja voiminemme, korkeuksinemme ja syvyyksinemme. Se, joka haluaa voittaa elämän, tulee jättäytyä koko elämälle. Sydän tulee saada eläväksi elääksemme täydesti, kaikilla aisteilla ja kaikilla voimilla. Vain se joka sallii itselleen koko elämän, jossa on valoisia ja tummia puolia, saa maistaa tosi elämää. Grün 2000, 125-131. ”Sinut vyöttää toinen” (Henri Nouwen) – miten voi löytää aidot tunteet Kristityn elämää ei kuvaa vain ristin ottaminen vaan myös Jeesuksen sana Pietarille: "Totisesti, totisesti: kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo" (Joh. 21:18.) Tämä raamatunkohta on yksi Henri Nouwenin teosten tärkeimpiä teemoja. Hän lainaa sitä usein suoraan ja se on joskus epäsuorasti sanoissa ja lauseissa. Kohta on yksi johtomotiiveista, ja Nouwen koki sen syvimmäksi inhimilliseksi viisaudeksi. Yhteenveto ihmisen elämästä Nuo Johanneksen evankeliumin lyhyet, ytimekkäät lauseet ovat yhteenveto jokaisen ihmisen elämästä, ja ne ovat yhteenveto myös siitä, mikä on olennaista Jeesuksen omassa elämässä. Juuri tämä meidän on |
opittava, askel askeleelta, ja siihen kuuluu paljon kaatumista ja nousemista. Koko Johanneksen evankeliumi huipentuu tuohon "uskontunnustukseen". Kaikki kertomukset Jeesuksesta ovat opetusta siitä, miten kypsytään ja kasvetaan hengellisesti kohti näitä uusia näköaloja. Syvällä sisälläsi on toinen, joka johtaa sinut vihreille niityille.
Päästä ote, että Toinen saisi johtaa vihreille niityille Jeesuksen sana Pietarille merkitsee sitä, että otteen päästämistä omasta elämästä. Uskalla myöntää, ettet ole oman elämäni herra. Lähelläni on Toinen, syvällä sisälläsi, ja hän tahtoo johtaa elämäni vihreille niityille. Mutta Nouwen varoittaa: älä odota mitään "lopullista hetkeä", anna sanojen kasvaa itsessäsi nyt, sinun on aika yrittää imeä ne sisällesi. Juuri tuo Jeesuksen sanoihin kasvaminen merkitsee sitä, että teet aktiivisesti työtä hengellisen elämäsi ja hengellisen kasvusi hyväksi. Seurauksena luovuus "Tässä näemme että kasvava antautuminen Tuntemattomalle on merkki kypsyydestä eikä se riistä pois autonomiaa (itsenäisyyttä)... Hämmästyn yhtä mittaa: ne, jotka ovat eniten irrallaan elämästä, ne jotka ovat omasta elämänkokemuksestaan oppineet, ettei tässä elämässä ole mitään eikä ketään, johon he voisivat tarrautua, ovat todellisia luovia ihmisiä. He ovat vapaita liikkumaan kaiken aikaa pois tutuista ja turvallisista paikoista ja he pystyvät liikkumaan kohti uusia, tutkimattomia elämän alueita." (17:52.) Laajenevat näköalat Jeesuksen sanojen omaksuminen johtaa liikkumaan kohti laajenevia näköaloja. Nouwen itse vietti jonkin aikaa luostarissa ja Latinalaisessa Amerikassa. Hän siirtyi Harvardin yliopiston professorin virasta kehitysvammaisten Arkki-yhteisöön. Tuota voi kyllä nimittää myös levottomuudeksi tai oman identiteetin epävarmuudeksi (ks. Anne Erkkilä: gradu) Muutostaan Arkki-yhteisöön Nouwen kirjoitti Johanneksen evankeliumin 21. luvun 18. jakeen yhteydessä: ”Ja kuitenkin muuttoni Harvardista Arkki-yhteisöön on osoittautunut askeleeksi, tosin aivan pikkuiseksi askeleeksi sivullisen roolista osallistujaksi, tuomarista katuvaksi syntiseksi, rakkauden opettajasta ihmiseksi, jota rakastetaan. Minulla ei tosiaankaan ollut ennalta mitään vihiä siitä, miten vaikea tämä matka tulisi olemaan. En ollut todennut miten syvälle vastarinta on minussa juurtunut ja miten hirvittävä; olisi ´mennä itseensä`, langeta polvilleen ja päästää kyyneleet vapaasti valumaan. En ollut todennut, miten kovaa olisi joutua todella osalliseksi siitä suuresta tapahtumasta, jota Rembrandt kuvaa maalauksessaan. Jokainen pieni askel kohti keskusta (Jumalan läsnäolo sydämessä, Toinen johtaa sisälläsi) on näyttänyt minusta mahdottomalta vaatimukselta: on yhä uudestaan päätettävä irti oma hallinta, yhä uudestaan luovuttava ennakoimasta omaa elämää, yhä uudestaan kuoltava sille pelolle, etten tiedä, mihin tämä kaikki johtaa ja yhä uudestaan antauduttava rakkaudelle, joka ei tunne mitään rajoja." Vasta kärsimyksen jälkeen ymmärrämme sanat ”sinut vyöttää toinen” Johannes sijoittaa tuon Jeesuksen ja Pietarin välisen koskettavan vuoropuhelun ylösnousemuksen jälkeen, sillä vasta silloin suomut putoavat silmiltä, niin kuin myös Emmauksen tien kulkijat tunsivat Jeesuksen leivän murtamisesta. Vasta silloin kun olemme kokeneet kärsimystä ja kuolemaa tai ahdistuneina nähneet sitä toisissa ja meitä ympäröivässä maailmassa, nämä Jeesuksen sanat alkavat palaa meissä. Näemme, että nämä Johanneksen evankeliumin jakeet vuosien mittaan tiivistymistään tiivistyvät Nouwenissa. Inhimillisen kärsimyksen aines saa enemmän sijaa. Ei kukaan voi paeta kärsimystä, ja tämä aiheuttaa ahdistusta ja epätoivoa, joka saattaa jo riippua kaulassamme kuin pelottava köysi, valmiina kuristamaan meidät. Kärsimyksen ongelma – jättäytyminen toivon varaan Nouwen ei ratkaise inhimillisen kärsimyksen hyvin vaikeaa teemaa, mutta hän jättäytyy luottavaisena toivon varaan. Jälleen kerran, tähän Johanneksen evankeliumin tekstiin viitaten, Nouwen sanoo: "Meidänkin on siirryttävä ´aktiosta` ´passioon`, kontrolloimisesta riippuvuuteen, aloitteellisuudesta odottamiseen, elämisestä kuolemiseen. Niin tuskallinen ja lähes mahdoton kuin tämä liike näyttääkin olevan, juuri tähän liikkeeseen kätkeytyy meidän todellinen hedelmällisyytemme. Aktion vuotemme ovat menestyksen ja saavutusten vuosia. Näiden vuosien aikana teemme asioita, joista voimme puhua ylpeyttä tuntien. Voisimme vieläkin viitata niihin voitonmerkkien, mitalien ja taideteosten muodossa. Mutta mitä on menestyksemme ja tuotteliaisuutemme tuolla puolen? Siellä on hedelmällisyys, ja hedelmällisyys tulee passiosta eli kärsimyksestä. Niin kuin maa voi olla hedelmällinen vain, jos aura rikkoo sen, samoin elämämme voi olla hedelmällinen vain jos kärsimys aukaisee sen. Kärsimys on toisten ihmisten tekojen ´alaisena` olemista, ihmisten, joita emme voi kontrolloida. Kuoleminen on aina kärsimystä, koska kuoleminen saattaa meidät aina paikkaan, jossa toiset tekevät meille mitä päättävät tehdä, hyvää tai pahaa." (31:92-93.) Jurjen Beumer, Henri Nouwen – Väsymätön etsijä. Suom. Taisto Nieminen. Helsinki 1998, 201-204. Ps. Henrin isä: menestyvä lakimies, professori. Henri isälleen: ”Olet saavuttanut sen mihin pyrit. Menestyksellinen urasi on palkinnut ponnistuksesi runsain määrin ja lujittanut vakaumustasi siitä, että elämässä menestyy, kun tekee lujasti työltä.” s. 15. Henri halusi kulkea aktiosta (ks isä) passioon, tuotteliaisuudesta hedelmällisyyteen. Kiitos tulee Toiselta, joka on lähellä, ihmisen sydämessä. Nouwenin spiritualiteetti on isä-kapinaa? Tunsiko hän, ettei hän voi täyttää isänsä korkeita odotuksia ja pakeni? Ihminen pyrkii ystävystymään varjojensa kanssa - esimerkki Seuraava esimerkki on koottu monien kristittyjen kokemuksista, myös omistani. Kerron kootun aineiston erään henkilön välityksellä – hänen luvallaan. Eräs kristitty kuvasi tietään varjojensa, koko minuutensa hyväksymiseen: - Ensin hän osoitti, miltä pohjalta minuuden eheytyminen tapahtuu. Ajattelen, että saan olla turvassa tuli mitä tuli. Tai niin kuin Paavali kyseli jotenkin näin: kuka/mikä voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta, tuska vai ahdistus vai nälkä vai alastomuus... Daami mustissaan on käynyt useamman kerran kolkuttelemassa ovellani, joten mahdollisuuksia ystävystymiseen on ollut. Työssänikin tämä kuva on auttanut minua. Sain kohdata aivan äskettäin pienen lapsen. Mitä ilmeisemmin hän on kehitysvammainen. Itseäni kantoi se, että Jumala on aivan erityisen lähellä heikkoa ja avutonta, kärsivää ja hävinnyttä. Tänä päivänä olen itkenyt epäonnistumistani. En kyennyt heittäytymään itseni ilmaisemiseen. Menin täysin lukkoon. Olisin halunnut paeta tilannetta poistumalla. Mutta ajattelin, että ehkä paremmin pystyisin kohtaamaan mustapukuisen olemalla läsnä rehellisesti omine tuntoineni sanomalla ääneen, että en kykene. Opettajallekin sanoin, että olen lukossa, haluaisin vain itkeä, mutta kun en voi. Mieleeni nousevat rippikoululeirin nolaavat leikit, joita en pystynyt ottamaan rennosti, en pystynyt nauramaan itselleni. Opettaja vastasi siihen, että sinä olet siis muistoissa. Tunnen olevani todella huono ihminen, kun en osaa heittäytyä, en osaa nauraa itselleni, en osaa kannustaa heitä, jotka osaavat. Mutta: tämä kuuluu ihmisyyteen. Tämä pimeä puoli. Olen kirjoittanut muistiin, että kun ihminen sulkee omasta persoonasta kaiken, mikä tuntuu hankalalta, hänestä tulee pirstoutunut, hän hyväksyy vain osan itsestään. Hei, minä saan siis hyväksyä tämän pimeän puolenikin! Kun ajelin kotiin koulutusillasta, minusta tuntui, että minuuteni oli pirstaleina, hajallaan. Ehkä se tunne tuleekin siitä, että en hyväksy koko minuuttani, johon kuuluu myös häpeä, heikkous, voimattomuus... P 14.12.04 Tuossa kristityn kokemuksessa on monta viisautta, jotka on hyvä ottaa talteen. - Voidakseen löytää kokonaisen minuutensa kristityn tulee palata kotiin niin kuin tuhlaajapoika. Isä rientää vastaan. Mitä on armahdetuksi tuleminen? Sielunperusta on mystiikan teologian sanaston mukaan Jumalan asuinsija. Armahdus koskettaa ihmistä hänen syvyydessään. Siksi mitkään tuomiot, omatkaan eivät koske persoonan ydintä. Olen turvassa tuli mitä tuli. Mikään ei voi erottaa Jumalan rakkaudesta. - Jumala on erityisen lähellä heikkoa. Tälle on yksinkertainen selitys. Jumala itse syntyi heikoksi ja syntiseksi. Hän kohtaa meidät siellä, missä hän itse on: heikkoudessa ja hulluudessa, häpeässä ja valheessa. Tällaisia me tosiasiallisesti olemme. Hän kutsuu meidät todelliseen tilaamme, pois omista kuvitelmista ja totuuden väistöyrityksistä. - ”Mieleeni nousevat rippikoululeirin nolaavat leikit.” Oikein ohjaaja totesi lausuessaan: Sinä elät muistoissa. Tunnemuisti säilyttää kaiken, myös nolaamiset. Nuo perustilanteet toistuivat koulutuksessa tai muissa alkuperäistä tilannetta lähellä olevissa tilanteissa. Olennaista ei ole se, että joudumme häpeämään ja epäonnistumaan. Minkä sille voi, tämä maailma on kaikille ihmisille tällainen? Paljastaako tuohon alkunolaamiseen kiinnittyminen sen, että haluaisimme olla tämän langenneen maailman elinehtojen yläpuolella – se ainoa poikkeus, jossa ei ole varjoja. - Toinen tärkeä kysymys kuuluu, mitä tapahtui nolaamisen jälkeen. Miten selvisimme vaikeasta tunnetilastamme? Ilmeisesti ratkaisu ei johtanut kivun keskelle vaan siitä pois. Kivun kestäminen edellyttää hyvyyttä, muuten seurauksena on pako. Yksi tapa paeta kivusta on valhe. ”Ei se mitään.” Myös kieltäminen on yleistä: Ei se sattunut. Asian selvittäminen on myös kipuun astumista. Siinä sanotaan silloin suoraan: Se kävi kipeästi, ja sinä sen teit. Anteeksianto luo sovinnon, ja auttaa elämään maailmassa, jossa ei voi välttyä kivulta. Transferenssi on mahdollinen pakotie. Transferenssi ilmaisee niitä pyrkimyksiä, joilla ihminen yrittää ylittää erillisen, tilaan ja aikaan sidotun, hauraan ja kuolevaisen olentonsa rajat. Tai keinoja voittaa syntymätraumansa. Ihminen yrittää voittaa traumansa samaistumalla johonkin, mitä pitää kaiken tuon heikkouden vastakohtana: kuolemattomana, pysyvänä tai välttämättömänä. Niinpä epäonnistumista voidaan torjua pyrkimällä tulemaan jollakin elämän alueella niin hyväksi, että se ikään kuin kumoaa toisessa kohdassa olevan heikkouden. - Mikä käänsi tuhlaajapojan elämän väärille raiteille? Johonkin tuntemattomaan henkilöön tutustuminenko? On hämmästyttävää, kuinka satunnainen virhe muuttuu pysyväksi elämänmalliksi. Jostakin pulmatilanteesta pyritään selviämään hätävalheen avulla. Tuo ratkaisu sitten leimaa koko myöhempää elämää. Vastaavissa tilanteissa tartutaan uudelleen ”hätävalheeseen”. Näin harkitsematta ja hädässä tehty ratkaisu tulee koko elämän kohtaloksi. Eräs henkilö oli alaluokan laulukokeessa. Jännityksen vuoksi tuttu laulu meni nuotin vierestä. Opettaja ihmetteli ja kysyi, oliko laulu outo. Pieni koululainen vastasi häpeissään ja ajattelematta: ”Oli.” Tästä tuli pysyvä vastaus. Aina kun hän joutui jännittävään tilanteeseen, hän torjui jännityksen ja keksi sille valheellisen selityksen. - ”En hyväksy koko minuuttani, johon kuuluu myös häpeä, heikkous, voimattomuus.” On äärimmäisen vaikeaa laskeutua omaan todellisuuteen. Tekee kipeää, kun joutuu näkemään, ettei ihanneminä ole toteutettavissa. Mutta mikä onkaan vapauttavampaa kuin tosiasian tunnustaminen. Ihanneminä asettaa liian korkeat vaatimukset. Ei minun eikä kenenkään toisenkaan tarvitse niitä täyttää. Lopuksi Huomaamme siis, kuinka Kristukseen, evankeliumiin ja ehtoolliseen sisältyy elämän apu, minuuden eheytyminen. Tämän eheytymisen perustasta on olemassa osuva kuva: Isä riensi vastaan rääsyistä poikaansa. On huomattava, että tuota heikkouden hyväksymistä vahvistavat lähimmäiset, kylähullut, sairaat, terapia, itsehoitokirjallisuus. Terapia ja Kristuksen seuraajan elämä poikkeavat siitä elämänapukonsulttien avusta, joka kehittää vain ihmisen vahvuutta ja sisäistä sankaruutta. |
29.10.2005