Spiritualitetti - mitä ja miten | Sielunhoito | Spiritualiteetti | Onko usko totta – kristillisen uskon puolustaminen
Pajamäki - evankelinen usko ja maailmallisuus
| Pajamäki - evankelinen usko ja maailmallisuus
Paukkulaan vai Karkkuun Moni nuorisoseuran kasvatti punnitsi maailmankastomustaan. Liikkeen perustaja Santeri Alkio puhui hyvästä ihmisestä, jonka on pyrittävä parempaan ja karistettava paha yltään. Ajatus oli monien mielestä ristiriidassa kristillisen pelastusopin kanssa. Jo vuonna 1913 todettiin, kuinka evankelisen nuorisoliiton edustajat syyttivät nuorisoseuran edustajia nuorten johtamisesta kadotukseen. Siksi näitä kehotettiin pysymään erossa nuorisoseurasta. Nuorisoseura-aate ei ollut Viljami Kalliokoskelle helppo valinta, sillä hän oli karannut nuorisoseuraan vanhempien kiellon vastaisesti (Matti Kalliokoksi, s. 40-41). Myös äitini kritisoi vuonna 1937 kirjoittamassaan kirjeessä nuorisoseurojen ”isänmaallisia opistoja”, joita leimasi alkiolainen ajattelu (ks. tästä Raimo Aspfors). Hän kirjoitti siskolleen Ellille. ”Minua on surettanut kovasti se, kun ei täällä (Karkun evankelisessa opistossa) saa kudottua, vaikka olisi se taas toiselta puolen niellyt rahaa vielä enemmän… En kuitenkaan vaihtaisi tätä talvea isänmaaliseen kansanopistoon, vaikka olisin saanut 10 kangasta. Sillä kutoa voi aina, ja se on monta vertaa mukavampi kotona kuin täällä noilla oudoilla kangaspuilla. Mutta täällä olen saanut oppia jotain isompiarvoista, mikä ei puhtaana ainakaan ole saatavissa muualla kuin noissa Suomen kolmessa (evankelisessa) opistossa. Ja se on puhdas evankeliumi Jeesuksesta, jota ihminen etsii ja joka saattaa ihmisen niin äärettömän onnelliseksi. Ja lyhensihän se sairauskin työaikaani” Jenny Ellille 31.3.1937 Kirjeestä huomaamme, että äiti jakoi isänsä arvomaailman: työnteon ja säästäväisyyden arvostamisen. Kirjettä lukiessa jää ihmettelemään, miksi hän pyysi toistamiseen sisareltaan rahaa opistovuotta varten. Eikö isä Viljami hyväksynyt äitini uskonnollista valintaa? Suhtautuiko hän toisella tavalla Helmin opistovuoteen Mikkelin Paukkulassa? Äitini kirjeestä käy ilmi, että kristityn elämässä on sellaista, mikä tekee ihmisen ”äärettömän onnelliseksi”. Tämä ei liity moraaliin, isänmaallisuuteen eikä taloudellisen menestykseen. Silti kristillisyyteen sisältyi myös isänmaallisuus. Oltii hyvinkin selvillä siitä, että ihmisellä on velvollisuuksia kotia, kotiseutua ja isänmaata kohtaan ja että näitä velvollisuuksia täytetään työllä, jota suorittamaan halukkaiksi ja kykeneviksi oli kasvettava. Usko antoi näihin velvollisuuksiin valoa ja voimaa. Kalliokoski, Kodin perintö ei jätä: Heikkinen (toim.) Myös Viljamin elämään kuuluivat sekä evankelinen usko että isänmaallisuus. Tämä käy ilmi keskustelusta, joka käytiin Viljamin kuolinsairauden keskellä. Elli-tytär kysyi; ”Isä, uskotko sinä Jeesukseen?” Viljami-isä vastasi Raamatun sanalla: ”Älä pelkää, usko ainoastaan.” Näyttää siltä, että hän oli joko koko elämänsä ajan säilyttänyt nuorisoseura-aatteesta huolimatta kristillisen lunastusopin tai sitten hän oli omaksunut sen myöhemmin. Hänen muistokirjoituksessa evankelisesta perinnöstä ei ole jälkiä. . Äiti, Helmi, Elisa, Jouni ja Jouko Turun ev.juhlilla Nuorisoseuran ja evankelisen herätyksen välinen ristiriita koskien maailmaa – herätysajan kokemuksia Evankelisissa muistoissa näkyy selvästi maallisista iloista erottuminen, eikä tämä ollut helppoa. Urho Kallio, yksi Kotilan herätyksen kokija, kirjoittaa nuoruudestaan: ”Eräänä kesäisenä sunnuntaina olimme naapurin pojan Uuno Kotilan kanssa kotikylällämme Kirkkojärven rannassa uintimatkalla. Siellä kerroin toverilleni ihmetteleväni sitä, että nuori ihminen voi elää uskossa ja jättää maalliset ilot ja huvitukset… Kävin vielä maisissa huveissa aralla tunnolla ja jaetuin sydämin… … Oli nuorisoseuran johtokunnan kokous, jossa suunniteltiin lähiaikoina pidettävän illanvieton ohjelmaa, ja päätökseksi tuli, että pidettäisiin vain tanssit, koska muusta ohjelmasta nuoriso ei välitä. Silloin tunsin suurta vastenmielisyyttä tällaista toimintaa kohtaan ja lähdin siitä kokouksesta mielessäni päätös, että tänne en enää tule. Siteitä katkottiin. Elin sen jälkeen murheitten ja raskaiden painojen alla. Hädässäni jouduin uskovalta äidiltä kysymään, mitä minun pitää tehdä, että pelastuisin. Äiti vastasi apostoli Paavalin sanoilla: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut.” Vähitellen siten armo kirkastui… Nyt huomasin, että oli katkottava siteet maallisiin rientoihin. Kävin henkilökohtaisesti sanoutumassa irti näytelmätoiminnasta ja lähetin kirjeellä eroanomuksen nuorisoseuran johtokunnan jäsenyydestä. Selitin kirjeessäni, että elän nyt uskossa Jeesukseen ja olen Herran oma, joten turhat ja pettävät ilot saavat jäädä. Näin sitten myöhemmin nuorisoseuran johtokunnan kokouksen pöytäkirjan, jossa eroanomukseni oli käsitelty. Siellä oli tällainen pykälä: ´Urho Kallio pyytää eroa johtokunnan jäsenyydestä sen vuoksi, että hän tuntee kutsumusta vakavampiin tehtäviin (Vapahtajasta kertomiseen), minkä vuoksi ero hänelle myönnettiin.`” Urho Kallio, Keski-Pohjanmaata kiertämässä: Näkymme mekin näimme. s. 39-40 Uskoon tuleminen johti siihen, että moni nuorisoseuran jäsen ja johtohenkilökin lopetti myös näyttelemisen. Kerran Pohjalaisia-näytelmän päähenkilö ”tuli omakohtaiseen uskoon” Välikannuksessa. Piirisihteeri Taavi Harju ei kieltänyt menemästä, mutta näyttelemättä häneltä jäi. Sen sijaan hänestä samoin kuin Urhosta tuli sananjulistaja. Esiintyminen sai näin uuden sisällön (Harju, s 22). Taisipa Urho kirjoittaa raamatullisia kuvaelmiakin nuorisoliiton tilaisuuksin (ks. äidin arkisto). Eron tekeminen liittyi myös tansseihin. On vaikea nähdä, kohdistuiko kritiikki tanssimiseen ja tanssien yhteydessä tapahtuneeseen alkoholin käyttöön vai tanssiin mahdollisesti liittyvään sukupuoliseen moraalittomuuteen. - vai molempiin. Koskenniemi muistelee, kuinka heräysten aikana nuorten osallistuminen tansseihin laimeni. Himangan Hillilänkylällä tyttöjä oli kuusi, poikia vähän enemmän, ja tanssit loppuivat klo 22. Tämän muutoksen sai aikaan se, että nuoret ja ”suruttoman elämän johtomiehet” (nuorisoseura) tulivat synnin hätää ja ”pääsivät kahleistaan” (Koskenniemi, 119). Eräs äitini ystävä kirjoitti vuonna 1947 välittömästi ”Uunon (Kotila) seurojen” jälkeen: Jenny hyvä Ihmettelet varmaan, mikä mahtaa olla asian, kun kirjoitan niin hätäisesti… Asia on näet niin, että tulin juuri Määttäseltä ”Uunon seuroista”. Sydämeni on niin täynnä onnea, etten voi olla pukamatta siitä vähäistä osaa sinulle. Meidän väki nukkuu nyt, ja vaikka huomenaamuna koetan kertoa heille, niin he eivät niin täydellisesti voi minua ymmärtää kuin sinä, vaikka koettavatkin! Voi! Siellä niin selvästi selitettiin ihmisen oma pienuus tällä ”planeetallamme kuten Kotila sanoi ja taas se suuri armo, joka kuuluu kaikille! Hän puhui niin paljon muuta ihana. Jeesus puhui Uunon suun kautta. Sai H:kin kuulla, että armo kuulu kaikille, vaikka hän kerran eräänä sunnuntaiaamuna sanoi kirkossa jotenkin tällaisen lauseen: ”Vain syntinsä tuntevalle armon kerjääjälle kuuluu ristin armo, ei kuulu muille! Ja Uuno sanoi, että armo kuuluu kaikille, mutta se ei kelpaa jokaiselle. Voi! Sinä ymmärrät minua ilman näitä tyhmiä sanojakin! Uuno sanoi minulle, että sanopa sinä, mitä mieltä olet. En sanonut mitään, sillä olen tähän asti kätkenyt kynttiläni vakan alle, mutta nyt minusta tuntuu, etten enää voisi olla hiljaa, jos toinen tilaisuus sattuisi… Toiselta puolen on hyvä, että olen yksin täällä, vailla toisia samoin ajattelevia nuoria, sillä Kristus puhuttelee minua täällä yksinäisyydessä ja on kirkastanut minulle sovintotyönsä merkityksen ja armon. Tiedän, ettei se ole ”tunnelmauskoa”. Toisaalta taas kauhistun sitä, kuinka helposti kiusaaja on päässyt lähelle ja on kuiskuttanut korvaani: mene vappujuhliin! Eihän sinulla ole muutakaan seuraa. Olin jo myöntymässä, mutta oli nämä seurat ja luulen, että jää menemättä. Kuinka Jumala onkaan hyvä! Jeesus, hyvä paimen, kutsui minua pois eksymästä taas tälläkin tavalla. Kuulemiin! Terveisin! Onnellinen T (22.4.1947) Kirjeestä voi päätellä, kuinka seurat olivat voimakas kokemus. Kirjoittaja on selvästi onnellinen. Syynä on armon kirkastuminen syntiselle. Kirjeestä käy myös ilmi, kuinka tuo nuori eli herännäisyyden keskellä ja sovitti kuulemansa tuohon yhteyteen. Armo kuulu kaikille, eikä synnintunto ole armon edellytys. Evankelinen usko ei ole tunnelmauskoa. Erityisesi nuoren yksinäisyyttä koskeva kohta on kiinnostava. Yksinäisyyskin tuntuu myönteiseltä, koska läsnä on Kristus, joka on kirkastanut armon. Kirjoittaja kuvaa hyvin ristiriidan: toisaalta – toisaalta. Nuori taistelee siitä, meneekö muiden nuorten kanssa vappujuhliin. Seurojen vaikutuksesta hän päätti jäädä pois juhlista. Näin Jeesuksen läsnäolo yksinäisyydessä korvasi nuoren yhteisöllisyyden ikävän. Serkkuni Pentti, itsekin herätyksen 1940-luvulla Kauhajoen evankelisella opistolla kokenut puhuu armon kokeneiden nuorten selvänäköisyydestä. Tämä on yksi armon hedelmä: usko Kristuksen tuo valon, jossa ei tunneta vain Jumalaa vaan nähdään myös Perkeleen eksytykset (Luther WA). Kotilan kylällä esiintyi Pentin mukaan kristillistä selvänäköisyyttä. Nähtiin, mitä ajalliset ilot eivät anna. ”He (uskovat nuoret) näkivät tämän maailman ilot ja nautinnot lyhyeksi ja pettäviksi.” "Monet kylämme nuoret olivat ehtineet kokea maailman huvituksia löytämättä kuitenkaan sielun rauhaa, koska se on mahdotonta... He saivat armon, sielunsa silmillä nähdä: maailman tie on kirousta ja kuolemaa, mutta uskon tie on ´iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä`, koska Kristus on siirtänyt meidät ´kuolemasta elämään`... Nyt oli kylämme nuorille avautunut tämä näkemys, mikä oli kirkastunut Paavalille: ´Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa.´” Olennaista Pentin lausunnossa on maailman kieltäminen: maailman ilot eivät anna.. Yksi evankelisten nuorisokurssien puhujista oli Lauri Koskenniemi, jonka työtoverina Keski-Pohjanmaalla olivat Taavi Harju ja Urho Kallio. Koskenniemi on muistelmissaan (Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä) kuvannut noita herätyksen aikoja. Himangan Hillilässä vuonna 1946 raamattupäivät kestivät viikon. Kahtena iltana nuoria oli koolla useampia satoja, nuorisoseuran talo täynnä (huom. paikka). Sitten kun päättäjäisiltamme oli ollut perjantaina, oli nuorisoseuran toimesta siellä samassa paikassa tanssit lauantaina. Ja arvaapa, minkälainen tungos siellä oli: Hillilän kylän - suuri kylä – tyttöjä li kuusi, poikia vähän enemmän ja tanssit loppuivat klo 22! Välikannuksessa ei kuulemma ole kuin muutama niin rohkea tyttö, joka uskaltaisi käydä nykyään tansseissa (Taavi Harju Koskenniemelle) Koskenniemi s. 119 ”Sisäisen taistelun tuntu ei ollut poikkeuksellista. Selvästi näki, että nuoria vedettiin kahtaalle. Omissatunnoissa käytiin kovaa sotaa. Muistan eräitä nuoria, jotka eivät kestäneet Jumalan sanan puhuttelua vaan pakenivat suin päin tiehensä. Toiset taas ilmaisivat aivan rehellisesti joutuneensa autuaasti koukkuun. He toivat sen julki avoimena uskonsa tunnustamisena” Koskenniemi , s. 121-122). Koskenniemi työskenteli 1940-luvulla yhteistyössä Immo Kuuseen kanssa, joka toimi myös Kaustisen ev. kansanopiston rehtorina. Koskenniemi tiivistää toiminnan seuraavalla tavalla Olimme hyvin yksimieliset siinä julistustyössä, joka pyrki omantunnon herättämiseen Jumalan sanalla, väärän huolettoman varmuuden ja maailmallisen hengen murtamiseen, jotta vapaa armo otettaisiin vastan. Tärkeänä me molemmat pidimme sitä, että itse kukin tulisi saatetuksi Jumalan kasvojen eteen. Kuusi tähdensi alati henkilökohtaista sielunhoitoa…. Me kaikki halusimme lähteä mikäli mahdollista kuulijan tilasta ja päästä soveltamaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumia. Pidimme ulkokohtaista opillista saarnaa käymättömänä. Koskenniemi, s. 139 Todettakoon, että Kaustisen evankelisen opiston ovat käyneet Pajamäen serkukset: Ahti, Annikki, Olavi, Kalervo, Raili, Esko, Pentti. Se toimi samassa hengessä kuin Kotilan nuorisoliittokin. Siksi evankeliset uskovat ohjasivat sinne mielellään nuoriaan (ks. Ellin kirjeet). Jennyn kuvaus nuoren taistelusta Nuorisoliiton kuoro? Salme Kallio (nyk. Vesisenaho) alarivissä ensimmäinen vasemmalta, Jenny toinen oikealta, Helmi Pirinen (en. Kotila) neljäs oikealta. Urho Kallio ylärivissä ensimmäinen, Aimo Kotila toinen, Uuno Kotila viides. Salli Kallio (ent. Nikunen) kolmas vasemmalta keskirivissä Niin kuin kirjeestä Jenny kirjeestä Ellille voi jo päätellä hän jatkoi evankelista perinnettä. Hän varoitti meitä poikiakin tansseista, ja perustelu oli sama kuin Urholla. Hän saattoi sanoa maailman iloista kiinnostuneelle nuorelle: ”Maailmasta ei löydy rauhaa.” Maallisista huveista ei löydy kestävää iloa, ja näin evankeliset uskovat viittasivat siihen, että tansseissa toteutetaan luonnollisen tarpeen sijasta synnillistä himoa. Sille on ominaista aluksi ilo ja nautinto, mutta lopulta saadaan kokea kärsimystä ja tyhjyyttä (ks. Saharov). Vuonna 1945 Toholammin Kotilan kylällä pidettiin nuorisokurssit. Jenny on kirjoittanut pöytäkirjan tapahtumista: Illanvietoissa "puhujat vetäytyivät syrjään sen sanoman tieltä, jolla Jumala meitä puhutteli ratkaisua vaativasti… Ainoastaan siellä missä on taistelua, pelkoa ja ahdistusta, päästään kokemaan voittoja ja iloja. On mahdoton käydä Jumalan rauhaan muuten kuin sydämen levottomuuden kautta." "Uskontie kulkee siellä, missä syntihädän ja ihmisen avuttomuuden tuskaan tulee Jeesus Kristus anteeksi antavana... Kun saa Jumalan edessä toisten ahdistettujen kanssa avata sydämensä, kertoa koko hätänsä, silloin sydän avautuu myös Jumalan käsittämättömälle voimalle... Rukoilkaamme... että Jumala särkisi sen väärän rauhan ja kuoleman hiljaisuuden, joka muodostaa kuin vahvan panssarin evankeliumin sanoman tielle." Arvio: Maailmallisuus – askeettinen elämä vai elämäniloinen Luther? Ahti ja Pentti muistelivat, kuinka Pajamäen lasten tuli vapaa-aikana kantaa vettä pienestä kiven kolosta. Näin vanhat isännät olivat käskeneet. Mistä tällainen ankaruus ja kuri oli peräisin? Tämä kysymys johtaa selvittämään, miksi maailman iloja pidettiin vaarallisina ja niistä jopa luovuttiin. Omassa perinteessämme on elänyt 1700-luvun pietistinen vaikutus, ja luulen, että tuo jälki on näkynyt myös Kotilan kylällä. Pietismin asketismi Suomalainen kristillisyys on saanut vaikutteita pietismistä. Siinä oli askeettinen piirre: kieltäytyminen ”maailman turhuudesta”. Pietismin perustajan, Spenerin luonteeseen kuului lapsuudesta saakka vastenmielisyys kaikkea ylellisyyttä ja turhamaisuutta kohtaan. Hänen aikanaan esiintyi käsityksiä, joiden mukaan teatteri ja ooppera olivat kielletty. Spener ei hyväksynyt näitä torjuvia mielipiteitä. Tästä huolimatta hän oli ankaran periaatteen mies. Hän pukeutui vaatimattomasti näyttäen enemmän suutarilta kuin hovisaarnaajalta, karttoi maallisia juhlatilaisuuksia, söi yksinkertaisesti eikä pitänyt alkoholista eikä tupakoinnista. Silti hän ei asettanut omaa menettelyään yleiseksi normiksi. Teatteria Spener ei ilman muuta tuominnut. Kuitenkin hän pelkäsi sen turmiollista vaikutusta, koska näytelmät olivat harvoin siveellisesti puhtaita. Sitä paitsi moraalisesti täysipainoiset esitykset eivät saaneet katsojia. Tanssi ei teorian tasolla ollut hylättävää, mutta käytännössä se oli syntiä. Samoin pelit olivat vahingollisia, sillä niissä aika kului hukkaan. Ylensyömistä ja juopottelua Spener piti saksalaisten pääsynteinä. Hän hyökkäsi kauniiden vaateiden käyttöä vastaan, sillä ne samoin kuin korut, helmet ja jalokivet olivat sydämen tyhjyyden ja turhamaisuuden merkkejä. Spener asetti arviointinsa lähtökohdaksi hengellisen rakentumisen ja hylkäsi kaiken, mikä esti tai vahingoitti sitä. Toinen pietismin merkkihenkilö Francke oli ankaran askeettinen profeetta. Hän antoi tarkkoja ohjeita kristittyjen käyttäytymisestä ja elämäntavoista. Francken lähtökohtana olivat Raamatun sanat: Kaikki, mikä ei tapahtunut Herran Jeesuksen nimessä, oli hylättävää (Kol. 3:17). Spenerin tavoin hän arvosteli teatteria, tansseja ja seurapelejä ja lisäksi lasten leikkejä, nauramista ja kasvojen ilmeitä. Hän kehotti myös välttämään seurustelua jumalattomien kanssa. Kaikkien ihmisten toimintojen tulee olla uskon määräämiä (Room. 14:23). Opetustyössä Francke kielsi lapsilta leikin eikä sallinut oppilaille hetkenkään vapautta, vaan opettajan piti valvoa heitä neuvoen ja opettaen aamusta iltaan. Pietistinen opetus johti asketismiin, jolle on ominaista maailman halveksunta. Se oli yhtenä syynä siihen, että vireä toimeliaisuus ja lähimmäisenrakkaus tukahtuivat alkuajan innostuksen jälkeen. Pietistit sulkeutuivat omiin piireihinsä, eivätkä kyenneet siksi kohtaamaan apua tarvitsevia. Suomalaiseen kristillisyyteen pietismi on jättänyt syvät jäljet. Yksinkertaiset elämäntavat, ulkoisia muotoja karttava kristillisyys sekä luja moraali ovat sen vaikutusta. Erkki Kansanaho, Hallen pietismin vaikutus Suomen varhaisimpaan herännäisyyteen, s. 60-65. Ks. myös Seppo Haavisto, Mystistä spiritualismia vain luterilaista teologiaa, s. 247. Voisi hyvin kuvitella, että pienestä kivenkolosta vettä kantavat Pajamäen lapset noudattivat tietämättään pietistisiä periaatteita. On mielenkiintoista nähdä, että myös nuorisoseuran askeettinen ohjelma oli kuin suoraan pietismin periaatteista. Santeri Alkio joutui ottamaan usein kantaa tanssikysymykseen. Periaatteessa hän suhtautui tanssimiseen liikuntana myönteisesti, mutta intohimoinen tanssimiskiihko oli hänen mielestään nuorille epäterveellistä ja vaikutti turmiollisesti siveellisyyteen. (Viljami) Kalliokoski oli kannanotossaan Alkiota jyrkempi. Hän suhtautui sekä piirileikkiin että tanssimiseen kielteisesti, mutta myöntyi … tunnin mittaiseen tanssihetkeen sitä haluaville, jos nämä olivat osallistuneet nuorisoseuraillassa muuhun kehittävämpään ohjelmaan. Raimo Aspfors, s. 44. Evankelisten suhde tanssiin näyttää olleen Keski-Pohjanmaalla kielteinen. Tämä tuli ilmi myös Halsuan Kanalankylän evankelisten käytöksessä. He osallistuivat kylällä pidettyihin tanssihäihin, mutta lähtivät juhlapaikalta kotiinsa tanssin alkaessa (Vilho Kukkola). Kanalan nuorisoliitto oli muuten Kotilankylällä vaikuttaneen Taavi Harjun perustama. Mystikkojen käsitys maailmasta Älä takerru Jumalan lahjoihin! Askeettinen perinne tulee vielä kauempaa kuin 1800-luvulta. Vanhat Pajamäen isännät kohtasivat mystikkojen hurskauden. On vaikea tietää, mitä mystiikan haaraa nämä edustivat. Kuitenkin mystikkojen suhde maailmaan on varsin yhtenäinen. Siksi on mahdollista piirtää kuva myös mystikoista ja heidän asketismista. Ristin Johannes, 1500-luvulla elänyt espanjalainen mystikko ja karmeliittojen perustaja, kirjoittaa runossaan: ”Minä en poimi yhtään kukkaa.” Suuri vaara Jumalan luokse johtavalla tiellä on kiinnittyä johonkin, mikä ei ole Jumala. Sydämen tulee olla alaston ja vapaa kaikesta pahasta mutta myös hyvästä, mikä ei ole itse Jumala. Mitä nämä kukat ovat, joita morsian, Jumalaa etsivä ihminen, ei saa poimia? Kukat tarkoittavat kaikki niitä huveja, nautintoja ja ilonaiheita, joita ihmiselle tarjotaan tässä elämässä ja jotka voisivat tulla esteeksi, jos hän poimisi ne ja ottaisi ne haltuunsa. Onneksi kukkia on olemassa. Maailma olisi ikävä, ellei niitä olisi. Elämä olisi raskasta ilman pieniä ja suuria ilonaiheita. Vika ei ole kukissa vaan siinä, että me |
tahdomme ”poimia” ne. Haluamme pysähtyä ja heittäytyä niiden lumoihin. Tällöin kiinnitymme niihin ja unohdamme matkamme päämäärän. Monet kukat, joka ovat tiemme varrella tekevät vaeltamisen kevyeksi ja miellyttäväksi. Ne voivat myös suunnata katseemme Jumalaan, joka on ne luonut ja joka osoittaa niissä oman kauneutensa. Mutta mystikot antavat kukkien olla eivätkä poimi niitä. Kukkien kokoaminen veisi valtavasti aikaa, jos haluaisi ne kaikki ottaa itselleen, nauttia kaikesta elämän hyvyydestä ja imeä jokaista karamellia. Tällöin ilonaiheet täyttävät sydämen ja tulevat esteeksi Jumalaa johtavalla tiellä.
Ristin Johannes varoitti myös hengellisestä lohdutuksesta. Ihmistä eivät sido vain ajallinen hyvyys ja ruumiin nautinnot ja etsiä matkantekoa Jumalan luokse vaan myös hengellinen ilo ja hengelliset nautinnot. Jos ihminen kiinnittyy omistavalla halulla niihin ja jos niitä alkaa tavoitella, niistäkin tulee este Kristuksen luokse johtavalla tiellä. Se joka tahtoo päästä perille, ei poimi näitäkään kukkia, ettei jäisi omaan uskonnollisuutensa pauloihin. Mystikkojen vetoomus kuuluu: Ota vastaan kaikki Jumalalta mutta älä kiinnity mihinkään. Kulje eteenpäin (Luuk. 13:33). Wilfrid Stinissen, Låt oss ses i din skönhet (Tulkaamme nähdyiksi Sinun kauneudessasi), s. 58-59 Jumalan ja ihmisen yhteistyö? Valmistaako maailman kieltäminen pelastusta? Mystikoilla on sanottavaa myös siihen, tapahtuuko pelastus yksin armosta. Sulkeeko armo pois kaikki ihmiset teot? Toholammin mystikot sanoivat tähän niin päättäväisesti ”ei”, että he aikoivat kuljettaa ”villikko” Tuominimen kotiinsa. Syntiä ei saa vaihtaa armoon. Synnistä täytyy luopua. Kuunnelkaamme mystikkojen perustelua! Jos väitetään, että Jumala tekee kaiken ja me ihmiset emme lainkaan tässä auta, teemme vääryyttä sekä Jumalalle että ihmiselle. Jumala haluaa, että pelastus on yhteispeliä hänen ja ihmisen välillä. Hän tarjoaa ja me sanomme: kyllä, kiitos. Tähän me pystymme. Tämän yhteispelin esikuvana on Nasaretin Marian vastaus: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sinä olet sanonut” (Luuk. 1:38). Mutta juuri tuo ”kyllä” sisältää sen, että me sanomme ”ei” paljolle muulle. Kukaan ei ole Jumalalle otollinen, jos tuhannet asiat ovat jo varanneet hänet. Emme voi kuulla Jumalan ääntä, jos sielussamme metelöidään. Jumalan luokse ei voi tulla ilman kieltäymystä, askeesia. Ellei ihminen voi toimia yhteistyössä Jumalan kanssa, ei ole perusteita taistelulle itsekkyyttä ja egoismia vastaan. On vaikea olla hereillä ja kuunnella Hengen impulsseja, jos ole tottunut kieltämään itseään ja jos mielihalut ohjaavat elämää (Matt 16:24-25). Stinissen, 55-56. Mystikkojen ja evankelis-luterilaisten ero koski sitä, miten ihminen voi toimia yhteistyössä Jumalan kanssa. Samaa mieltä he olivat askeesi, maailman jättämisen tarpeellisuudesta. Ajallinen ei saa estää matkaa Jumalan luokse. Mutta mystikoilla oli optimistinen käsitys ihmisen kyvystä toimia yhteistyössä Jumalan kanssa. Evankelis-luterilaisten pajamäkisten mielestä yhteistyö on mahdollista vasta silloin, kun Jumalan armo panee sielun liikkeelle. Tuo armon vastaanottaminen tapahtui yksin uskosta, siis ilman ihmisen tekoja ja maailman kieltämistä. Evankelisten itsekritiikkimaailmasta luopumista vastaan Lauri Koskenniemi kuvaa Keski-Pohjanmaan evankelista herätystä muistelmissaan ja lyhyesti ottaa kantaa myös askeettiseen puoleen, maailmasta vetäytymiseen. Kertomani vuodet evankelisessa liikkeessä olivat kaukana hurmoksellisuudesta. Nuorten ihmisten kehotteleminen ”todistamaan” Kristuksesta ja uskostaan Häneen on kuitenkin saattanut joskus mennä lievään harkitsemattomuuteen. Suhteen katkaiseminen maailmaan, kuten sitä sanaa käytettiin, ei aina käynytkään päinsä tällä tavalla. Koskenniemi, s. 148 Koskenniemi on oikeassa; maailmasta eroaminen ei ole vain siteiden katkeamista maailmaan. Tämän tuli kokemaan jo vuosikymmeniä uskossa elänyt Elli Kotilakin sairautensa aikana. Hän tilitti tilaansa Jenny-siskolleen: Kaikki maallinen minulla onkin ollut Jumalana vaan hän rakasti minua niin paljon, että antoi niin kovan koettelemuksen. Vain armon yksin täytyy riittää. … Voi rukoilkaa minun puolestani, että heikko uskoni, minkä Jumala armossaan on suonut, herättäen minut epäuskon öistä, kestäisi loppuun asti. Elli Jennylle helatorstaina, s.a. Ellin tilityksestä saa sen kuvan, että vasta koettelemus paljasti maailman rakkauden. Tästä itsetuntemuksen kasvusta hän oli kiitollinen. Jumala antoi hyvyydessään sairauden palvelemaan synnin paljastumista. Mystikkojen tavoin Elli tunnustaa, että sielu on ollut Jumalan lahjojen varaama eikä Jumala ole saanut olla Jumalana. Luther ja rehevä elämän ilo Luomisen lahjoista voidaan puhua kahdessa eri yhteydessä. Yhtäältä niistä puhutaan niille, joita ohjaa itsekkyys ja jotka eivät voi muuta kuin ottaa luomisen lahjat itsekkyyden palveluun. Heidän on saatava etäisyyttä luotuihin ja heidän tulee luopua halustaan poimia ja ottaa haltuunsa Jumalan luomislahjat. Toisaalta on niitä, jotka ovat jo syttyneet rakkaudesta Jumalaan. He ovat jo kieltäneet itsensä, ja siksi he näkevät todellisuuden aidosti niin kuin Jumala sen näkee. Koko maailmasta tulee silloin puutarha, jossa Jumala vaeltaa viileässä illassa (1. Moos. 3:8). Kaikki alkaa puhua ja laulaa. Koko elämästä tulee laulu. Stinissen, 65-66 Iloiten työhön – iloiten nukkumaan (Katekismus) Luther oli kuullut tuon laulun ja osasi myös iloita luomisen lahjoita. Myös Pajamäen muistoihin kuuluvat myös vapaa-ajan harrastukset. Pentti on muistellut, kuinka miehet työnsivät pihalla kuulaa ja muutenkin urheilivat. Matti Kotila oli jopa urheiluseuran perustaja. Tuon urheilun arvostus tuntui omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Viljami Kotilasta muistellaan, että hän järjesti iltaisin lauluhetkiä ja ohjelmaa perheelleen. Keskikesällä mentiin nevalle ”linttiin” (lakkoja poimimaan) oikein porukalla (Ahti: evakkojen antama tieto). Näin olemme tekemisissä toisen luomisen lahoja arvostavan perinteen kanssa. Kohtaamme Pajamäellä Lutherin elämänmyönteisen vaikutuksen. Hänen elämäänsä ei leimannut vain asketismi. Hänen näkemyksensä vapaa-ajasta oli myönteinen. Hän järjesti mm. keilaradan kotiinsa, jotta perheellä vierailevilla opiskelijoilla olisi hauskaa vapaa-ajan viettoa ja rentoutusta. Osallistuipa hän itsekin tuohon huviin. Birgit Stolt, s Kohtaamme elämänilon jo Katekismuksen aamu- ja iltarukouksen sanoissa: ”Ja mene sitten iloiten työhösi” ”Ja sitten nopeasti ja iloisin mielin nukkumaan” Miksi aamu- ja iltarukous päättyvät iloon? Voimme etsiä vastausta rukoussanoista ja rukouksen rakenteesta. ”Aamulla vuoteesta noustessasi sinun tulee siunata itsesi pyhällä ristinmerkillä ja sanoa: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. aamen. Sen jälkeen polviltaan tai seisaaltaan uskontunnustus ja Isä meidän. Jos haluat, voi lisäksi lukea seuraavan vähäisen rukouksen. ´Minä kiitän sinua, taivaallinen Isäni, rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, …` Aamen. ” ”Ehkä laulat laulun, esimerkiksi kymmenestä käskystä tai muuta hartauteesi sopivaa.” Illalla toimitaan sanoin, mutta nukkumaan menoon ei liitetä enää laulua. Kai Luther jo tuolloin kuorsasi. Muutamia havaintoja: 1. Jumalan nimen mainitseminen tekee osalliseksi Jumalasta: Isä ja Poika ja Pyhä Henki antavat itsensä ja lahjansa kristitylle. Jumala ympäröi hänet armollaan ja hyvyydellään. Aamen-sana on sydämen vastaus: kiitos, näin tapahtuu. Huomaamme, kuinka puhuttelusanoihin liittyy tunne: taivaallinen Isä, rakas Poikasi. Aivan oikein mystikot sanovat: Jumala-suhde on yhteispeliä, mutta hän on lisättävä tunnetäyteistä puhetta Jumalan ja kristityn välillä. 2. Rukouksessa on mukana koko ihminen. Luther mainitsee ruumiin eleet: rukous tapahtuu seisoen tai polvistuen. Luther itse rukoili ikkunan ääressä seisoen ja kädet ja katse kohotettuna taivasta kohti. 3. Ristinmerkkiä Luther suosittelee sekä lapsille että aikuisille. Erityisesti lasten tuli tehdä se, kun jotakin pelottavaa tuli esille ja samalla lausua ”Jumala varjelkoon” tai ”auta, rakas Herra Kristus”. Stolt, 150-151. 4. Rukoukseen kuuluvat kiinteät osat: Isä meidän ja uskontunnustus ja niistä nouseva ”pieni rukous”. Rukouspyyntöinä ovat Jumalan varjelus, Jumalan mielen mukainen elämä (tapahtukoon sinun tahtosi), jättäytyminen Jumalalle ja pyyntö enkelien varjeluksesta. Tämän lisäksi rukoukseen kuuluvat sydämen hartauteen kulloinkin sopivat vaihtelevat osat. 5. Rukoussanat lämmittävät sydämen. Rukoussanat tekevät sydämen ja tunteet yhdenmuotoisiksi niiden kanssa ja virittävät sydämen samaan sointiin niiden kanssa, sillä rukoussanoissa on läsnä itse Jumala. 6. On syytä huomata, että sydän on ilmaus järjestä ja tunteista. Sydän ei tarkoita vain oikeaa tietoa, sillä Luther puhuu sydämen hyppelystä tai tanssista. Luulen, että tämä affektien eli tunteiden korostus on jäänyt vähälle huomiolle, eikä meillä ole siitä aina edes kokemusta. Luemme Isä meidän -rukouksen vain järjellämme ikään kuin oppikirjasta. Uskontunnustuskin on ensi sijassa ylistystä, ja tällaisena se on jotakin muuta kuin ”kylmä tunnustus”. 7. Koska sydän tarkoittaa koko ihmistä, sydämen valo ja ilo vaikuttavat nukkumiseen ja työhön sekä vapaa-aikaan. Kun ihminen muuttuu, muuttuu samalla koko luomakunta. Kun ihminen uudistuu, uudistuvat myös lähimmäiset, työ ja vapaa-aika. Kun ihminen löytää oman syvyytensä, hän löytää kaikesta syvyyden. Jeesus sanoo: ”Silmä on ruumiin lamppu” (Luuk. 11:34-35). Kun silmä on terve, koko ruumis valaistaan, koko luomakunta. Tietenkään silmä ei valaise luomakuntaa, vaan se näkee lopultakin luomakunnan syväulottuvuuden. ”Herra Jeesus, aseta kätesi minun silmilleni, niin että minä voin nähdä sen todellisuuden, joka ei näy” (Origines, n. 182-254). Ratkaisevaa on saada silmät näkeviksi. Näin tapahtuu, kun kristitty oppii tuntemaan Jumalan rakkauden (agape). Jumala katsoo alas ja lahjoittaa nöyrälle, alas painetulle ominaisuutensa. Juuri usko Jumalaan antaa ilon, kiitollisuuden ja toimintahalun. Siksi aamu- ja iltarukoukset päättyvät sanoihin: iloiten tehtäviin tai nukkumaan. Työ ei saa siten sisältöään velvollisuuden hyvästä täyttämisestä ja tuloksista vaan ilosta ja kiitollisuudesta, siis Jumalasta ja hänen lahjoistaan. Tähän liittyy myös työn tarkoitus ja tyydytys. Monissa kohdissa Luther puhuu myös työssä koettavasta Jumalan armosta ja avusta. Elämän syväulottuvuuden avautuminen tekee elämälle hyvää. Kuvatessaan Jumalan lahjoja Luther kutsuu iloon mukaan myös eläimet: Sinun lahjaasi on se, että kaikki elävät olennot, sekä ihmiset että eläimet, aamulla nousevat iloisella mielellä ja että jokainen menee iloiten hankkimaan elantonsa ja suorittamaan työnsä. Siinä linnut laulavat, karja ammuu, renki ja pika menevät pellolle laulaen. Samalla tavalla iltaisin kaikki tulevat kotiin jälleen laulaen ja ammuen. Summa: psalmi ylistää Jumalaa rauhasta ja hyvistä ajoista. Siellä missä vallitsevat rauha ja hyvät ajat (usko ja ulkoinen hyvä) kaikki laulavat ja ovat iloisia ja vuoret ja laaksot loistavat. Juuri Jumalan suuri armolahja antaa sellaisen onnen. Sodan ja muiden pahojen aikojen aikana kukaan ei voi tuntea tai osoittaa sellaista iloa. Stolt 34-37 Murhe ja huoli – elämän syväulottuvuuden pimittäjät Syyllisyys ja Jumalan lahjojen kadottaminen ei ole ainoa ilon pilaaja kristityn elämässä. Luther tunsi murheen ja huolen. Hän koki myös ”loppuun palamisen”, vaikka hän ei tuota sanaa käyttänyt. Hän tunsi masennuksen (depressio), joka esiintyi yöllisinä ahdistustiloina ja liian vakavina pohdintoina. Tällaiset kokemukset olivat hänen mielestään Paholaisen aikaansaamia koettelemuksia. Siksi myös aamu- ja iltarukouksien hartausosassa sanotaan: ”Sinun pyhä enkelisi olkoon kanssasi, ettei paha (Paholainen) saisi mitään valtaa minun.” Lutherin aikaan raskaita psyykkisiä tiloja kutsuttiin seuraavilla nimillä: surumielisyys eli melankolia. Vaikeimmassa muodossaan kyse oli kuolemansynnistä, jonka nimenä oli akedia eli kyllästyminen (ks. Iso katekismus). Raskas epätoivo saattoi johtaa puolestaan Juudaksen kohtaloon. Syyllisyys johtaa synnin tunnustamiseen ja armon vastaanottamiseen, mutta miten surumielisyyden henki, raskasmielisyys ja synkkyyden henki, karkotetaan? Tästä myöhäiskeskiajan teologit kirjoittivat monia oppineita kirjoja. Jean Gerson oli yksi kuuluisa teologi, joka kirjoitti oppineen kirjan paholaisen voittamisesta eli surumielisyyden karkottamisesta. Lutherin tavoin Gerson kehotti halveksimaan Paholaista, mikä saattoi saada aikaan voimakkaita ilmauksia. Tämän jälkeen neuvotaan varomaan yksinäisyydessä harjoitettavista sairaalloisen vakavista pohdinnoista. Sen sijaan tulee etsiä lohdutusta Jumalan sanasta mutta myös toisten seuraa, erityisesti iloitsen ihmisten, hengellistä tukea ja lohdutusta, myös tavallista seurustelua arkisista asioista, hyvää ruokaa ja juomaa, musiikkia ja ajanvietettä, mitä tänään kutsumme ”relaamiseksi”, rentoutumiseksi tai huvitukseksi. Kaikki nämä toimivat aseena Paholaista vastaan, ja niissä halveksitaan ja uhmataan hänen pahaa ja ilotonta luontoaan. Gersonin ajatusten lisäksi on hyvä tuntea keskiajan opetus terveydestä. Hyvän terveyden säilyttämiseksi on syytä säilyttää valoisa ja tasainen mielenlaatu. Opetuksessa varoitetaan vihasta, ilkeydestä ja surusta. Lääkäreiden tuli parantaa mielen synkkyyttä, masennusta ja epäilystä. Avuksi tarjotaan kauneuden taitoja, ennen kaikkea musiikkia, jonka parantava vaikutus on tunnettu ikiajoista saakka. Muistamme Daavidin, joka sai harpunsoitollaan karkottaa Saulin raskasmielisyyden. Musiikin jälkeen seuraa runous, sitten kevyempi huvitus, kuten tanssiattaret, akrobaatit ja eläinten kesyttäjät. Luther ei syytä murhemielisyydestä ympäristöä, ulkoisia olosuhteita tai muita ihmisiä. Siksi lääketieteen ohjeita täydennetään neuvoilla, joissa ohjataan taisteluun Paholaista vastaan. Tässä hän on samaa mieltä Gersonin kanssa. Kristitylle tuottaa suurta iloa ja huvia se, että hän on karkottanut Paholaisen luotaan. Myöhempi polvi on tallentanut Lutherin iloa käsittelevästä opetuksesta vain hurskaimmat ohjeet. Käsin kosketeltava ilo on saanut väistyä sisäisen hurskauden tieltä. Esimerkkinä tästä köyhdyttämisestä on Lutherin Pöytäpuheiden saksankielinen laitos vuodelta 1566. Luther lausui latinaksi seuraavat sanat: Kun sinua kiusaa depressio tai epäilys tai joku muu omantunnon vaiva, sinun tulee syödä, juoda ja etsiä seuraa. Jos voit iloita tyttöjen ajattelemisesta, sinun tulee tehdä se. Saksankielinen ”käännös” kuuluu: Jos jotakin kiusaa, surumielisyys, epäilys tai muu murhe ja jos jollakin on omantunnon vaiva, niin hänen tulee ennen kaikkea etsiä lohdutusta Jumalan sanasta. Sen jälkeen tulee syödä ja juoda ja etsiä seuraa ja keskustela Jumalaan pelkäävien ja kristillisten ihmisen kanssa. Silloin hänen vointinsa tulee paremmaksi. Ei ole ihme, että Luther-kuva on saanut yksipuolisen korostuksen, kun jälkimaailma on alusta lähtien poistanut konkreettisen hauskuuden, keveyden ja ilon. Lutheria on turhaan pidetty ikävyyden ja ikävän puurtamisen apostolina. Eikä Luther ole suositellut murheelliselle yksinäisyyttä vaan iloista seuraa, Paholaisen mielipahaksi. Stolt 43-48 Askeesi ja elämän ilot Pajamäellä Palatkaamme takaisin Pajamäelle ja Kotilan kylälle. Monet uskovat hylkäsivät maalliset ilot. Silti myös vapaa-ajan harrastuksille, kuten urheilulle varattiin aikaa. Näiden kilvoittelun ja maallisen ilon jännite on syntynyt kahden perinteen, pietismin ja Lutherin opetuksen, kohtaamisesta. Kieltämisen ja myöntämisen yhteensovittaminen on myös normaalia kristityn kilvoittelua. On mahdollista, että ihmisen elämässä on siteitä, väärä rauha ja pettävä ilo, joiden vuoksi hän ei pääse osalliseksi todellisesta rauhasta ja kestävästä ilosta - Jumalasta. Väärien siteiden katkominen on kipeä tapahtuma. Tästä valinnasta 1930-1940 –lukujen herätys kertoo. Sitten seuraa kysymys siitä, voidaanko noita epäjumaliksi tulleita asioita, siteitä, käyttää myös oikealla tavalla. Vastaus on myönteinen. Jo kirkkoisä Augustinus teki erottelun: maallisia asioita voidaan käyttää ja niistä voidaan nauttia. Vain Jumalasta ihminen saa nauttia, ja tässä täytetään ensimmäisen käskyn sisältöä. Ilmoituksen Jumala lupaa olla ainoa Jumalamme. Maallisten asioiden käyttäminen merkitsee sitä, että niissä tunnetaan Jumalan rakkaus ja ilo. Maalliset asiat voidaan siten saattaa palvelemaan Jumalan hyvyyttä ja tarkoitusta. Siksi Katekismuksen aamu- ja iltarukouksessa on esillä Jumalalle jättäytyminen. ”Minä annan itseni, ruumiini, sieluni ja kaikkeni, sinun käsiisi.” Antaessaan kaiken takaisin Jumalalle kristitty tunnustaa, että lahjat ovat Jumalan hyviä. Jättäessään itsensä, ruumiinsa, sielunsa ja kaikkensa Jumalalle hän samalla luopuu noista hyvistä lahjoista. Tällöin hän riippuu kiinni yksin Jumalassa ja omistaa uskossa vain hänet. Näin ensimmäinen käsky toteutuu: minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia. Luther, Marian, 85 Kristitty ei anna itseään ja kaikkea Jumalalle sen tähden, että maalliset asiat ovat pahoja. ”Katsohan, meidän ei tarvitse hylätä Jumalan antimia, vaan heidän tulee luopua pahasta, kieroutuneesta tavastamme takertua niihin; meidän tulee sekä olla ilman niitä että käyttää niitä Jumalalle jättäytyneenä, niin että joka tapauksessa riipumme yksin Jumalassa… Ja meille ei riitä, että saamme korkeimmat luomisteot…, vaan haluamme riistää ne itsellemme… ja omistaa ne.” Luther, Marian 87. Jumalan luomislahjojen riistäminen ja omistaminen vastaa kysymykseen, miksi maalliset asiat tuottavat usein tyhjyyden ja tulevat turhanpäiväisiksi. Luther vastaa: ”Jumala pitää meidät köyhinä ja onnettomina, koska emme jätä hänen ihania hyvyyksiään tahrattomiksi... Rohkeutemme (myös ilomme, JH) kasvaa ja vähenee sen mukaan, miten hyvyydet tulevat ja menevät. Mutta Marian sydän pysyy lujana ja vakaana (Jumalalle jättäytyneenä) kaikkina aikoina: hän antaa Jumalan vaikuttaa itsessään tahtonsa mukaan eikä ota siitä itselleen muuta kuin suuren lohdutuksen, ilon ja luottamuksen Jumalaan. Niin meidänkin tulisi tehdä, silloin kaikuisi aito Magnificat.” Luther, Marian ylistyslaulu, 37. Kenties Kotilan kylällä evankelista opetusta hallitsi pietistinen ja nuorisoseuran edustama juonne, kun taas Lutherin opetus maallisesta ilosta jäi taustalle. Selitys on yksinkertainen. Silloin elettiin herätyksen aikaa ja luomisen lahjoista puhuttiin niille, jotka käyttivät niitä ilman Jumalan rakkauden tulta. Ihmisiä haluttiin ohjata vieläkin paremman ilon osallisuuteen – Jumalan luokse ja Kristuksen ristin tuntemiseen. |
12.09.2005