Spiritualitetti - mitä ja miten | Sielunhoito | Spiritualiteetti | Onko usko totta – kristillisen uskon puolustaminen
| ”Tämä on minun evankeliumi, jonka tähden olen kärsinyt…” Kannuksen evankeliumijuhla/pappien ja lehtoreiden kokous 2.7.2005 Jouko Heikkinen Johannes Khrysostomoksen ajatuksia pappisviran vaikeudesta Hiihdon MM-kisojen innoittamina päätimme Pasi Palmun kanssa käydä hiihtämässä. Ennen sitä katsoin TV:stä naisten viestin. Tuona aikana Pasi ehti käydä läpin yhden kirjan. Monta kertaa Pasi hymähti tyytyväisenä hiihtoon keskittyneelle toverilleen, sillä hän oli löytänyt kirjasta meheviä kohtia. Vastasin hänelle katselun lomasta ”joo” tai ”niin”. Tuo kirja oli Johannes Khrysostomoksen ”Kuusi kirjaa pappeudesta”. Lähdettyään Pasi laittoi kirja pöydälleni, ja aloin lukea sitä. Kirjasta löytyi osuvia kuvauksia pappisviran hoidosta: - Mielestäni pappeuteen tulisi suhtautua niin hartaalla kunnioituksella, että alussa henkilö pakenisi tehtävän raskautta. Jos sitten tehtävään jouduttuaan, hän tekisi jonkin sellaisen synnin, joka riittäisi syyksi viran menetykseen, Hän ei jäisi odottamaan toisten tuomiota, vaan itse jo ennen tuomion langettamista luopuisi asemastaan. s. 57 - Ei ole mahdollista, että pappien heikkoudet pysyisivät salassa, vaan pienimmätkin virheet paljastuvat nopeasti. Niinhän kaikista heikoinkin urheilija voisi salata huonon kuntonsa pysyttelemällä kotonaan, poissa kilparadoilta, mutta kilpa-asuun riisuutuessaan hän joutuu helposti häväistyksi. … Kun heidät viedään keskelle julkista elämää, heidän on pakko riisua pois erakkomaisuutensa kuin jokin vaate ja paljastaa ulkoisissa toimissaan sielunsa alastomuudessaan kaikille. s. 61. - Pappi ei joudu taistelemaan vain vastustajia vastaan, vaan usein koko yleisön välinpitämättömyyttä vastaan. ”On nimittäin mahdotonta, että koko seurakunta koostuisi järkevistä miehistä. Ei, yleensä suuri osa seurakuntalaisista on oppimatonta väkeä… Usein käy pakosta niin, että paremmin puhuva saa vähemmän suosionosoituksia, voipa joutua poistumaan ilman minkäänlaisia suosionosoituksia.” s. 105 Kirjasta löytyy paljon tuollaisia osuvia kohtia, ja taisi Pasikin todeta, ettei kukaan halua virkaan, jossa on noin paljon vaikeuksia. Johanneksen dialogikumppani Basileios totesi saman: ”Voin tuskin hillitä itseäni, niin täyteen pelkoa ja vavistusta ovat sanasi minut saattaneet.” Tähän Johannes vastasi: ”Pyydän ja rukoilen, älä masennu. On näet olemassa turvakirja meille heikoille: se, ettemme koskaan ryhdykään koko tehtävään. Turvana teille vahvoille olkoon se, että Jumalan armon jälkeen panee toivonsa siihen, ettei koskaan tekisi mitään sellaista, mikä ei ole tämän lahjan antajan, Jumalan, arvoista.” s. 83. Kirjoituksen tehtävä: papin sieluntilan tunnistaminen ja ”Kristuksen persoonaan siirtyminen” Johanneksen esitykseen sisältyi ajatus siitä, että palveluviran haltijan tulisi siirtyä itsetarkkailusta ja psyykkisen tilansa heijastamisesta Jumalan arvon mukaiseen palveluun. Johannes ”Kultasuu” kirjoitti: ”… ettei koskaan tekisi mitään sellaista, mikä ei ole tämän lahjan antajan, Jumalan, arvoista.” Pyrin kirjoituksessani ensiksi selvittämään, miten voitaisiin tunnistaa pappiviran psykologinen puoli ja liittää se evankeliumin palveluun. Ellei tätä erittelyä ja integraatiota tapahdu, on vaarana, että evankeliumin palveluvirka heijastaa vallanhalua, suosion tavoittelua, katetta, omavanhurskautta tai häpeää. Ellemme puhu viranhaltijan varjoista ja integroi niitä osaksi tehtävää, olemme vaarassa hävetä evankeliumia (Room. 1:16, 2. Tim 1:12, 16; 2:15). Papin psyykkistä rakennetta ei siis tule viran hoidossa sivuuttaa, vaan huoneentauluksi sopivat seuraavat rukoukset: ”Ota, Herra, ja saa omaksesi kaikki minun vapauteni, muistini, ymmärrykseni ja kaikki tahtoni, kaikki mitä minulla on ja mitä omistan. Sinä olet sen minulle antanut, ja sinulle, Herra, annan sen takaisin. Kaikki on sinun, käytä sitä yksin oman tahtosi mukaan. Anna minulle vain rakkautesi ja armosi, sillä se on minulle kyllin. Aamen” (Ignatios de Loyola, Hengelliset harjoitukset, 234). ”Isän ja Pojan ja Pyhän H (Bertil Gärtner) Toiseksi pohdin, miten pappivirassa voitaisiin toimia lahjan antajan, Jumalan arvon mukaisesti. Olennaista on siirtyminen Kristukseen persoonaan (usko). Tarkastelen papin sielullista elämää evankeliumista, Kristuksen läsnäolosta ja vaikutuksesta käsin. Kärsimys evankeliumin tähden ja kirkon palveluvirka (Paavali ja Luther) Raamattu puhuu viranhoitoon liittyvästä rististä. Mitä tällä oikein tarkoitetaan? Toisessa Timoteuksen kirjeessä kirjoittaa vanha Paavali, joka oli joutunut Roomassa vankilaan. Kyse ei ollut vain fyysisestä kärsimyksestä ja elämän uhkasta. Paavali oli työskennellyt yli voimiensa ja tullut yksinäiseksi. Vaino ja ahdistus ovat myös hänen seuralaistensa ja oppilaidensa osana. Paavali edellyttää, ettei evankeliumin julistusta ole olemassa ilman persoonallista vaivannäköä, vastustusta, vainoa ja ehkä kuolemaakin. 2. Tim.kirje kuvaa tätä sanoilla ”kärsimys evankeliumin tähden”. Konstatinopolin patriarkka, kirkkoisä Gregorios Nazianzolainen lausui eräässä pappisvihkimyksessä: ”Sinun ei pidä kummaksua, että joudut ottamaan istuimesi keskellä koettelemuksia ja esteitä. Kaikkeen suureen liittyvät vaivat ja koettelemukset” (Riitta Ja Seppo A Teinonen 1975, s. 310). Lutherkin pitää selvänä palveluvirkaan kuuluvaa kärsimystä: ”…mikä on hurskaiden saarnaajien osa? Ei se riitä, että kelvoton ja kiittämätön maailma vainoaa heitä ja he joutuvat istuttamaan seurakuntia suurella vaivalla ja vaarojen uhkaamina, vaan he joutuvat kestämään vielä pahempaa. Kun he ovat pitkän aikaa antaneet hyvää opetusta, kiihkohenget kaatavat kaiken hetkessä, pääsevät pysyvästi suurempaan arvoon. Tämä surkeus aiheuttaa enemmän kipua kuin mikään tyrannien vaino. Sellainen, joka ei kestä halveksuntaa eikä suostu kärsimään ansaitsematonta häpeää, älköön ensikään ryhtykö evankeliumin virkaan tai, jos jo on siinä virassa, luovuttakoon viran toiselle.” Luther 2003, 41. Lutherin sanoissa kiinnittyy huomio saarnaajan psykologisen tilan kuvaukseen. Hän saa kokea kateutta ja häpeää, kun väärät opettajat pääsevät ihmisten suosioon. Ellei hän kestä tuota psyyken kärsimystä, luovuttakoon viran tosille. Sanat kuulostavat ankarilta, mutta Luther näyttää seuraavan tässä Kultasuun opetusta. Kristityltä ei vaadita heroismia, jossa eletään pelon, ahdistuksen ja kyynelten yläpuolella. Mutta kyse on siitä, millä tavalla tämä kärsimys koetaan ja otetaan vastaan. Silloin kun oma sisin ja sen tarkkailu ovat keskuksessa, kärsimys seuraa liian korkeita ihanteita. Meissä elää pelkuri, joka kokee pienissäkin vaikeuksissa ylivoimaisen suuren vastuksen, tai sankari, joka ottaa harteilleen koko maailman hädän. Entä sitten pappisviran ilo? Tähän voi vastata ristinteologisesti, Psalmin sanojen mukaan: ”Me jouduimme tuleen ja veteen, mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen” (Ps. 66:12). ”Ehtoolla on itku vieraana, mutta aamulla ilo” (Ps. 30:6). Teologit pohtivat, kuvaavatko itku ja ilo peräkkäisiä vaiheita. Vai onko ilo jo itkun keskellä? Vastaus riippuu tarkastelutavasta ja teologisesta traditiosta. Jos seuraamme Gregorios Nazianzolaista (Teinonen 1975, s. 310), vastaus on jälkimmäinen. Hän kehottaa: ”Opeta palvomaan Jumalaa Isää, Jumalaa Poikaa, Jumalaa Pyhää Henkeä kolmessa persoonassa ja yhtäläisessä majesteettisuudessa ja kunniassa.” Jumala ei lakkaa olemasta Jumala, palvonnan ja kiitoksen arvoinen, ei missään elämän tilanteessa. Pohdintaa varten: - Sinun ei pidä kummaksua ”esteitä ja koettelemuksia” – onko pappi virittynyt odottamaan jotakin muuta - Muita papin huoneentauluja? ”Sinun tulee tehdä työtä hitaasti, mutta kuolemaan saakka” (Kristiinankaupungin kirkon sakasti). Näkyykö niissä kärsimys ja ilo? Jumala-kuvat, papin psyykkinen rakenne ja elävän Jumalan kohtaaminen Seuraavaksi tarkastelen kysymystä, miten kärsimys voitetaan eli miten päästään iloon? Olin saanut Khrystostomoksen kirjan installaatiolahjaksi Liisa ja Risto Pottoselta vuonna jo 1982. Sisäsivulle olin kirjoittanut sanat: luettu 9/00. Sitten oli lyhyt kommentti kirjasta: ”tärkeä – olen valinnut väärin” kutsumukseni. Olin siis Basileioksen kanssa tuskastunut pappisviran vaikeudesta. Pappeus on niin vaativa kutsumus, ettei se ole minua varten. Näin olin kirjoittanut vuonna 2000, ja usein tuo sama tunne on toisinaan vallannut mielen. Tuskastumisen syynä on se, ettei sielu pysty oikein käsittelemään pappeuteen liittyviä vaikeuksia, joita Johannes kuvaa kirjassaan tarkasti. On siis palattava suureen kysymykseen, miten iloon päästään. Aloitan jälleen vaikeuksien kuvauksesta. Pappeuden sisäisiä ja ulkoisia vaikeuksia (Johannes Khrysostomos) Johannes tarkastelee pappeus-kirjassaan papin sielullisia pyrkimyksiä ja niiden vaikutuksia viran hoitoon. 1. Halu virkaan, johtoasemaan ja kunnianhimo: Silloin hän suvaitsee kaikenlaista pahaa saadakseen säilyttää virkansa. Hän on valmis imartelemaan, kestämään halpamaista ja arvotonta kohtelua ja kuluttamaan paljon rahaa. Ne, jotka pelkäävät joutuvansa virastaan karkotetuksi, ovat katkeran orjuuden alaisia, ja heidän on usein pakko taistella sekä ihmisiä että Jumala vastaan. 2. Harvalla on kyky kestää ylimielisyyttä, karkeaa puhetta, ivaa sekä perusteettomia moitteita. Kiivas luonne aiheuttaa suuria onnettomuuksia. Se, joka ei edes muutamien kanssa keskustellessaan pysty hillitsemään itseään, aiheuttaa hoitoonsa uskotuille onnettomuutta. Mikään ei tahraa mielen puhtautta ja ajastusten kirkkautta kuin harkitsematon ja hillitsemätön viha. s. 58-63 3. Suosimisesta: Jo pelkkä tervehtimistapa vyöryttää usein piispan (ja papin) niskaan syytösten ryöpyn, että hän lamaantuu ja luhistuu masennuksesta. Hänen on tehtävä tili jopa katseestaan! Ihmiset takertuvat helposti siihen, mitä piispat ja papit tekevät, vaikka nämä kulkisivat ilman mitään sivutarkoituksia. Ihmiset tutkivat tarkkaan heidän äänensä voimakkuutta, kasvojen ilmeitä ja miten usein he hymyilevät tai nauravat. Yksi sanoo: ”Sitä ja sitä hän puhutteli sydämellisellä äänellä iloisesti hymyilen ja kasvot loistaen, kun taas minua kohtaan hän oli pidättyvämpi ja aivan välinpitämätön.” s. 76 Oma lukunsa on siinä, että ihmiset kokevat vielä eri voimakkuudella noita sisäisiä tiloja. Jouko Martikainen kirjoitti tästä osuvasti. Ihmisillä on erilainen sielunrakenne. |
Osa ihmisistä on viritetty hienosäätöisesti. Se elää aallon pohjat ja harjat vivahteikkaammin kuin muut ja niihin eläytyen. Eläytymistä vahvistaa toisinaan vielä viehtymys mystiikkaan (ja psykologiaan). Voi myös olla, että herkkäsieluinen ihminen ohjautuu huomaamattaan tuollaisten lähteiden äärelle. Hienoviritteinen sielu kokee riitasoinnut repivämpänä. Sielu on kuin karitsan nahkasta tehty, pehmeä ja hienostunut käden kosketukselle. Hienoviritteinen, herkkä sielu sitoutuu huomaamattaan sellaisiin sielun sisältöihin, jotka eivät tuo iloa. Hienoviritteinen sielu kokee Jumalan majesteettisen läsnäolonkin voimakkaasti. Jumalan kaikkivaltiuden mahti puristaa hienoviritteistä sielua tiukasti niihin sielun sisältöihin, jotka ansaitsevat helvetin tulen. Sielumme ei siinä tilanteessa voi muuta kuin rimpuilla onnettomana. Jumalan kaikkivaltius puristaa sen läävän nurkkaan, jossa se voihkii surkeuttaan. Jouko Martikainen 19.1.1997 Jumala on ollut minulle armollinen. Hän on sallinut minun hoitaa virkaa seurakunnassa, jossa olen kohdannut vain vähän ristiriitoja. Vasta kuluneen talven aikana jouduin vaikeaan tilanteeseen. Seurakunta eli liitosneuvotteluissa suuren paineen alle. Erään lehden toimittaja asetti minut valokuvausta varten kirkon seinää vasten ja kirjoitti kuvan alle tekstin: Jouko Heikkinen on pantu seinää vasten. Lähetin toimittajalle tästä kommentin. ”Kyllä seisoin seinää vasten armoa ja rahaa kerjäävän puupojan vieressä, mutta en oikein halua henkilöidä itseeni Halsuan seurakuntaa koskevaa ylivoimaista haastetta. Taitaisi olla muuten aikamoista liioittelua ja omien mahdollisuuksien yliarviointia. Minua ei ole henkilökohtaisesti pantu ahtaalle. Oma vaikeuteni on siinä, että julkisen keskustelun keskellä on vaikea suorittaa asian valmistelua. Päätöskeskustelu on alkanut ennen kuin olen ehtinyt valmistella asian.” No, tuo oli kenties puolustusta, jossa yritin repiä sieluani irti inhimillisestä ahdistuksesta. Miten pappivirassa päästään tilaan, jota ilmaisevat sana ”in persona Christi” Miten löydämme pappisviran ilon, jos emme jää vain omien voimavarojemme varaan? In persona Christi. Pääsiäisenä kävi ilmi, että usko ylösnousemukseen syntyi vastoin ihmisten voimattomuutta ja masennusta. Kristillinen usko ei ole siis opetuslasten kokemuksen hedelmää. Myöskään pappeutta ei voi selittää ihmisistä käsin. Viime sunnuntain, apostolienpäivän evankeliumissa (1. vsk) puhutaan Pietarin kalansaaliista. Kertomus paljastaa, kuinka Kristus on varsinainen kalastaja. Pietari antoi hänen käyttöönsä veneensä ja myös koko elämänsä. Luther näyttää myös tietävän, kuinka koemme Jumalan vain omassa maailmassamme ja tämänpuoleisuudessa, emme vain tuonpuoleisuudessa. Kun olemme tekemisissä Jumalan kanssa, läsnä ovat sekoitus omaa heijastustamme, pettymystä, vihaa, kaipausta, Jumalan kuvia ja myös pyhän Jumalan todellisuutta. Epäilemättä, on mahdollista heijastaa Jumalaan ja viranhoitoon omia toiveitamme ja pelkojamme. Silti on olemassa myös aitoa Jumalan kokemista. Tällöin Jumala itse puhuu meille, hänen läsnäolonsa on todellista ja olemme varmoja, että Jumala koskettaa meitä syvällä sisällämme. Jotta löydämme Jumala-keskeisyyden ja pappeuden Kristus-keskeisyyden tarvitaan koettelemuksia, joissa intohimomme paljastuvat. Jumalan sana paljastaa sisimmästä puolueellisuuden, vihan, kärsimättömyyden ja oman edun. Jumala sitoo majesteettisessa läsnäolossaan sielun niihin puoliin, jotka ovat eniten hänen tahtoaan vastaan. Kyllä siinä sielu-raukka valittaa läävässään. Mutta sama Jumalan sana tuo myös ihanasti Kristuksen ei-mihinkään. Siellä usko omistaa hänet ja pääsee hänessä sisälle kolmiyhteisen Jumalan omaan elämään. Näin kasvaa henkien erottamisen kyky. Tässä erottelussa Ignatios de Loyola oli tarkka, samoin Luther. Omien käsitysten ylittäminen ja pyhittäminen On tärkeää, ettei Kristus-keskeisyyden saavuttamiseksi papin tunne-elämää panna syrjään. Vanhurskauttamisen kontekstissa näin tulee tehdä, ja tunteiden sijasta tulee katsoa Kristukseen ja armonvälineisiin. Mutta tuo ei ole kristityn ainoa konteksti. Klassinen teologia puhuu koko elämän, myös tunteiden pyhittämisestä. Tämän selvittämiseksi katsomme profeetta Jesajan näkyä. Profeetta Jesaja (luku 6) näki Jumalan luokse pääsemättömän, kuulumattoman, koskemattoman pyhyyden. Enkelit huusivat toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Koko maa on täynnä hänen kirkkauttaan.” Jesaja koki heti syvän arvottomuutensa. ”Voi minua! Minä olen kadotettu, minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet.” Yksi enkeleistä otti hohtavan hiilen ja kosketti sillä Jesajan huulia, ja hän tuli puhtaaksi. Kuva sanoo enemmän kuin sanat, ja Jesaja-näyllä on papillinen sovellutus. Ennen messua pappi rukoilee: Puhdista minun sydämeni ja huuleni, että julistaisin arvollisesti ja puhtaasti pyhää evankeliumia. Tässä rukouksessa on yksi pappisviran piirre: Jumalan edessä nähdään oma arvottomuus ja koetaan hänen luokse pääsemättömyytensä. Mutta Jumala ei jää vain omaan pyhyyteensä. Kaikki mitä Jumala on luonut, on jossakin mielessä pyhää. Jos omaa elämäämme käytetään Jumalan tahdon mukaan, se tulee pyhäksi. Jumalan arvon mukaan eläminen tekee kaikesta läpinäkyvän (ks. Johanneksen sanaa). Uskovana eläminen on kutsumuksen, ruumiin ja sielun saattamista Jumalan pyhyyden näyttämöksi. Työ ja siihen liittyvät tuntemukset eivät siis ole Jumalan todellisuuden ulkopuolella. Tarkoituksena on, että kaikesta tulee ykseyttä, eheyttä, ja kaikki elämässä ja maailmassa liittyy Jumalaan ja ilmaisee hänen pyhyyttään. Elämän pyhittäminen on erikoisesti papillinen kutsumus. Anders Piltz 2005, 248-249 Gunnar Rosendal ja pyhyyden löytäminen Onko olemassa jotakin henkilökuvaa, joka viitoittaa teologisesti tien iloon? Kukin etsiköön oman esimerkkinsä, ja itselleni merkittävä on ruotsalainen tutkimuskohteeni Gunnar Rosendal. Liberaaleina varhaisvuosinaan hän julisti modernia, järkevää elämänuskoa. Hän ei enää käynyt kirkossa eikä ehtoollisella. Jeesus oli hänen mielestään vain ihanteellinen ihminen. Puhuessaan kerran nuorille Rosendal korosti, että nuorten tulee raivata pois se, mitä aikaisemmat sukupolvet ovat tehneet. ”Me olemme jumalia, jumalia maan päällä, jotka hymyillen polkevat alleen heikkoja” (Nils Collet Vogt). Väitöskirjassaan Rosendal käsitteli Vogtin runoa kriittisesti. Yksilöä ei voi samastaa Jumalan kanssa. Tällainen ajatus on liian subjektiivinen. Se ei ole pastoraalisesti toimiva eikä sitä voi liittää klassiseen kristinuskoon. O. Bexell: Gunnar Rosendal – En banbrytare för kyrklig förnyelse, s 24, 28. Mistä Rosendal löysi perustan liberaalin individualismin voittamiseen? Muutos lähti liikkeelle elävän Jumalan kohtaamisesta. Näin tapahtui Tukholman ekumeenisessa kokouksessa ja sen yhteydessä vietetyssä messussa. Rudolf Otton kirja ”Det heliga” (Das Heilige) antoi ehtoolliskokemukselle tulkinnan ja sanat. Niinpä armonvälineiden osallisuus liittyi Jumalan, pyhän ja laupiaan kokemiseen (Jes. 6). Siellä missä papillinen palvelu ei nouse elävästä Jumalan kohtaamisesta (mysterium tremendum et fascinosum), se kadottaa voimansa ja yhteytensä. Palvelu hajoaa estetismiin, liturgismiin, mystisismiin ja politikointiin ja psykologisointiin. Rationalismi, siis aistit ja järki, eivät voi antaa sisältöä Jumalan tietämiselle, näin Rosendal lopulta päätteli. Jumala on Jumala vain silloin, kun hän on suvereeni hallitsija ja kaikkien ihmisten, heidän suunnitelmiensa ja mielipiteittensä yläpuolella (pyhä). Silti Jumala ei jää tuonpuoleiseksi, sillä ihmisen syvyys on avoin Jumalan ymmärtämiselle. Ymmärtäminen ei ole silti vain pyhästä esitetty opillinen käsitys vaan tieto on samalla kokemus Jumalasta. On toista uskoa, että Jumala on yliluonnollinen kuin kokea hänen läsnäolonsa. C. Braw: Gunnar Rosendal – En banbrytare för kyrklig förnyelse, s. 298-300. Rudolf Ottosta ks. Owe Wikström 2003 Lopuksi Vastaukseni kysymykseen, miten hienoviritteinen pappi selviää työhön liittyvistä tunnetiloista ja miten hän voi liittää ne evankeliumin palveluun, on seuraava. Hienoviritteisen papin erityinen tehtävä on tiedostaa vaara. Sielu kiinnittyy huomaamatta ja voimakkaasti niihin asian sisältöihin, jotka riistävät ilon. Siksi työn vastapainoksi tarvitaan muutakin, ystäviä, fyysistä rasitusta, lomaa. Hengellisessä lukemisessa on erityisesti etsittävä aineksia, jotka auttavat sielua pakoon murheista ja huolista sekä utopioista. Uskoonkin sisältyy elämänapu. Tämä olen oppinut Kreeta Haapasalon tunnustuksesta. Rippi-isä oli kysynyt häneltä, mitä on ”oikia usko”. Kreeta vastasi kenties jonkun katekismuksen sanojen mukaisesti: Usko on sielun pakomatka Kristuksen luokse. Pakomatka – sana tuo mielen mystiikan kokemuksen. Uskossa sielu temmataan maailmasta ja sen murheista Jumalan luokse iloitsemaan ja sitten katsomaan kutsumusta uusin ja huojentunein silmin. Kunpa tässä aidossa pakenemisessa tulisi valmiimmaksi! Mutta siellä missä Kristukseen tartutaan, tapahtuu myös tunnetilojen pyhittäminen: kaikki otetaan Jumalan käyttöön. Myös heikkoudet, väärät pyrkimykset… ” ”Ota, Herra, ja saa omaksesi kaikki minun vapauteni, muistini, ymmärrykseni ja kaikki tahtoni, kaikki mitä minulla on ja mitä omistan.” Pohdittavaksi: 1. hienoviritteinen, minäkeskeinen sielu 2. Jumala tarttuu minäkeskeisyyteen, ja hienoviritteinen sielu kokee tämän majesteettisen läsnäolon muita voimakkaammin. 3. minäkeskeinen ihminen ei suostu evankeliumiin – hän ei tarkastele palveluvirkaansakaan evankeliumista käsin. Kärsimys ei ole hänelle kärsimystä evankeliumin tähden. 4. Sielunelämän pyhittäminen – ks. Ignatios de Loyolan rukousta Lähteet Khrysostomos, Johannes, Kuusi kirjaa pappeudesta. Suom. sisar Kristoduli. Joensuu 1981. Teinonen, Riitta ja Seppo A., Ajasta ylösnousemukseen. Sata sanaa teologiaa. Helsinki 1975 de Loyola, Ignatios, Andliga övningar. Översättning Hans Jägerstad. Stockholm (on myös suomeksi: Hengen tie) Luther, Martti, Galatalaiskirjeen selitys. Suom. Jukka Thuren. Helsinki 2003 Jouko Martikaisen kirje Jouko Heikkiselle 19.1.1997 Piltz, Anders, Tidsbilder. 69 anteckingar. Malmö 2005 Wikström, Owe, Om heligheten och dess envisa vägran att försvinna. Religionspsykologiska perspektiv. Falun 2003 Gunnar Rosendal – En banbrytare för kyrklig förnyelse. Redaktör Vivi-Ann Grönqvist. Skellefteå 2003 |
22.07.2005