Spiritualitetti - mitä ja miten | Sielunhoito | Spiritualiteetti | Onko usko totta – kristillisen uskon puolustaminen
Kristuksen suloinen määritelmä - miten pääsen Kristuksen viitan suojaan?
| Seuraava juttu on alustava analyysi Lutherin Galatalaiskirjeen yhdestä teemasta. Se liittyy Rukousveljestön työskentelyyn, joka tähtää luterilaista spiritualiteettia tai mystiikkaa koskevan kirjan julkaisemiseen.
Olen skannnut pohjaksi Koskenniemen käännöksen. Sitten olen käynyt sitä läpi sekä Jukka Thurenin että latinankielisen alkutekstin avulla. Olen kiitollinen, jos joku auttaisi tärkeän kohdan ymmärtämisessä. Päivitän juttua sitä mukaa kuin se kehkeytyy. Jouko Kristuksen suloinen määritelmä Miten pääsemme Kristuksen viitan suojaan? (Usko ja järki Luther, Galatalaiskirjeen selitys WA 90-94, 442-448) Perkele näyttää syntien suuruuden Meidän on varustettava sydämemme näillä Paavalin lausumilla, jotta osaisimme vastata Perkeleelle, kun se syyttää meitä: sinä olet syntinen – olet siis tuomittu kadotuksen. Näyttämällä minulle syntieni suuruuden Perkele pelottelee minua ja tahtoo ajaa murheeseen, epäuskoon, epätoivoon, kiukuttelemaan sekä halveksimaan ja pilkkaamaan Jumalaan. Mutta juuri haukkumalla minua synnintekijäksi hän antaa käteeni aseen. Itsehän hän julistaa Jumalan kunniaa muistuttamalla mieleeni sitä, kuinka Isä rakastaa minua vaivaista, kadotettua syntistä. Kun Perkele sanoa minua syntiseksi, hän ei saa minua pelkäämään vaan lohduttaa ylen määrin. - Kiusaus koskee ensimmäistä käskyä, kristittyä pelotellaan synnillä, jotta hän halveksi Jumalaa. Myöhemmin käy ilmi, kuinka taistelu koskee Kristuksen sovitustyön omaksumista. - Perkele on Jumalan Perkele. Hän joutuu julistamaan Jumalan kunniaa Kristuksen turviin juoksemisen taito (ars), kun Perkele syyttää synnistä Se joka tämän taidon (artem, Kristuksen turviin juoksemisen) osaisi, pitäisi vaivatta pilkkanaan Perkeleen kavaluutta. Perkele muistuttaa ihmistä synnistä tappaakseen hänet. Se veikin ihmisen tuonelaan, ellei tällä ole kristittyjen taitoa ja viisautta (arte et sapientia christianorum), jolla Perkelettä pystyy vastustamaan. Ilman sitä taitoa ei syntiä, kuolemaa ja Perkelettä voiteta. Jos joku ei karkota mielestään synnin muistoa (peccati memoriam) vaan jää pohtimaan sitä ja piinaa itseään, hän miettii, kuinka voisi omin voimin pitää huolta itsestään tai tyytyy odottamaan, että omatunto vähitellen rauhoittuu. Hän lankeaa Perkeleen pauloihin ja vajoaa murheeseen ja lopulta kärsii surkean tappion. Eihän Perkele lakkaa syyttämästä omaatuntoa. Sitä paisti tuolla kavalalla käärmeellä on oivallinen taito saada Kristus näyttämään lainsäätäjältä tuomarilta ja kadotukseen syöksijältä. Kristuksen määritelmä torjuu ahdistuksen Kristuksesta, joka on tuomari Tällaista ahdistusta (contra tentationem) torjumaan on käytettävä näitä Paavalin sanoja (Kristukseen, joka uhrasi itsensä meidän syntiemme vuoksi), joilla hän määrittelee kuka Kristus on. Kristus on neitsyen ja Jumalan Poika, alttiiksi annettu ja kuollut meidän syntiemme vuoksi. Kristus ei ole vaatija vaan koko maailman syntien sovittaja. Jos olet syntinen, älä sijoita Kristusta tuomarin istuimelle, ettet joutuisi kauhun valtaan ja heittäisi toivoasi (desperabis). Opi (apprehende) oikea määritelmä: Kristus, Jumalan ja neitsyen poika on persoona, joka ei kauhista, ahdista eikä tuomitse meitä syntisiä. Paavali määrittelee Jeesuksen seuraavalla tavalla: Kristus on Jumalan ja neitsyen Poika, annettu alttiiksi ja kuollut meidän syntiemme tähden. Kristus, Jumalan ja neitsyen Poika ei ole sellainen persoona, joka kauhistaa, joka masentaa, joka tuomitse meitä syntisiä. Hän on sellainen persoona, joka kantoi ja yhdellä uhrilla poisti maailman synnit, naulitsi ne ristiin/lyönyt ne ristiin (crucifixit) ja itsensä kautta/itsessään (semetipso) ne hävitti (exstinxit). - Kristuksen määrittely perustuu uskontunnutukseen: hän on Jumalan ja neitsyt Marian poika. Juuri hän ei kauhista, ahdista eikä tuomitse. Tuollainen persoona kykenee kantamaan ja hävittämään synnin itsessään ja ruumiissaan. - Luther tarkastelee tässäkin Kristuksen työtä siten, että se sisältää kristityn omantunnon kokemuksen. - Ristintapahtumien subjektina on Poika, Lunastaja, joka kantaa synnit ja ristiinnaulitsee ne ruumiissaan samalla ne hävittää ne. Kristus ottaa pois meidän (sinun) syntimme Opi tarkasti (diligenter) tuntemaan tämä määritelmä, ja varsinkin harjoittele (excerse) tuota pronominia »meidän», niin että nuo kaksi tavua mei dän uskottuina hävittäisivät ja nielisivät (absorbeant) kaiken sinunkin syntisi ja että vielä mitä varmimmin oppisit tietämään Kristuksen ottaneen pois, ei ainoastaan eräiden ihmisten syntejä, vaan myös sinun syntisi ja koko maailman synnit. Alttiiksianto (traditio) näet on suoritettu koko maailman syntien tähden, vaikka koko maailma ei usko. Älkööt siis sinun syntisi olko ainoastaan syntejä sinänsä (solum), vaan todellisesti (vere) omia syntejäsi, toisin sanoen usko, että Kristus on annettu alttiiksi (traditum) ei ainoastaan muiden ihmisten syntien tähden, vaan myös sinun omien syntiesi tähden! - Luther johtaa meidän-pronominista sinä-pronominin. Koko maailmaa koskeva sovitus antaa motiivin korostaa, että sovitus koskee sinua ja sinun syntejäsi. Lukijan näkökulmasta selityksestä tulee omantuntoni lohdutusta. Suloinen Kristuksen määritelmä – pidä siitä kynsin hampain kiinni Pysy kiinteästi/pysy kynsi hampain kiinni tässä äläkä mitenkään (ullo modo) anna temmata/riistää itseäsi tästä erittäin suloisesta Kristuksen määritelmästä (dulcissima definitionen Christi), joka taivaan enkeleistäkin on ihana: Kristus ei ole kiduttaja vaan elämän lahjoittaja Kristus, jos hänet asiallisesti määritellään (signatum definitionem), ei ole Mooses, ei kiduttaja, ei rangaistuksen täytäntöön panija, vaan syntien sovittaja, armon, vanhurskauden ja elämän lahjoittaja. Hän antoi itsensä alttiiksi, ei ansioittemme, pyhän vaelluksemme, kunniamme eikä pyhän elämämme tähden, vaan meidän syntiemme tähden. Tosin Kristus selittää (interpretatur) lakia, mutta se ei kuulu hänen varsinaiseen eikä pääasialliseen tehtäväänsä/virkaansa (proprium et principale officium). Helposti ymmärrettävät sanat – mutta eivät taistelussa Tämän me tiedämme ja tästä me puhumme, sillä sanat ovat mutkattomat (facilia); mutta taistelun tuoksinassa (in agone) perkele tapansa mukaisesti pimittää Kristuksen (obscurare Christum) ja ryöstää sanan sydämestä ja me joudumme kokemaan (experimur), ettemme sitä vielä oikein ymmärrä (recte scimus). Se, joka silloin osaisi määritellä Kristuksen asiallisesti (proprie), häntä ylistää ja pitää suloisimpana Vapahtajana ja ylipappina (dulcissimum Salvatorem et Pontificem) eikä ankarana tuomarina, olisi jo saanut voiton kaikesta pahasta ja olisi jo taivasten valtakunnassa. Mutta äärimmäisen vaikeaa (omnium difficillimum) on tämän toteuttaminen keskellä taistelua. Perkeleen juonet – Kristuksen persoonan/kuvan häviäminen omastatunnosta Minkä sanon, sen sanon osaksi kokemuksesta (experimentia). Tunnenpa näet perkeleen juonet: silloin hän ei tavallisesti ainoastaan paisuta lakia suureksi, saattaakseen meitä kauhuun, ei myös vain tee yhdestä roskasta monta ja suurta hirttä, toisin sanoen siitä mikä ei ole syntiä, tekee helvetin. Hän on näet hämmästyttävän taitava synnin suurentamisessa ja omantunnon raskauttamisessa, vaikka hyväkin asia on kysymyksessä/myös kunnon kristityillä (etiam in bonis, Koskennimen käännös oikea, edellä puhe siitä, että Perkele tekee helvetin siitä, mikä ei ole syntiä). Hänen tapanaan on myös kauhistaa meitä itse Välimiehelläkin/persoonallakin (per ipsam personam Mediatoris), jonka muotoon/persoonaan hän itsensä muuttaa (se transfert in personam Christi). Jollakin raamatunkohdalla tai Kristuksen lauseella äkkiarvaamatta sydäntämme järkähdyttäen hän tulee vastaamme muka todellisena Kristuksena (esset verus Christus) eikä päästä meitä irti tästä aaveesta/näyllä (spectro). Omatunto voisi vannoa hänet Kristukseksi, jonka lause tai sana on kysymyksessä. Syyttäjän juoniin kuuluu vielä sekin, että hän esittää/panee esille ainoastaan osan Kristuksesta eikä häntä kokonaan, nimittäin siksi Kristukseksi, joka on Jumalan Poika, syntynyt ihmiseksi neitsyestä. Sitten hän lisää äkkiä siihen jotakin asiaankuulumatonta/vierasta (alienum), toisin sanoen, hän paiskaa eteemme jonkin sellaisen Kristuksen lauseen, jossa tämä itse kauhistaa (terret) syntisiä, sellaisen esimerkiksi kuin Luukkaan evankeliumin 13. luvussa (3. jakeessa): »Ellette muuta mieltänne, niin te kaikki samoin hukutte!» Ja näin hän myrkyllä saastuttaen ja häpäisten Kristuksen todellisen määritelmän saa aikaan sen, että vaikka uskommekin Kristuksen välittäjäksi, hän kuitenkin jää todellisuudessa/silti (re vera) omaantuntoon hirmuhallitsijaksi ja kiduttajaksi. Ja kun hän tällä tavoin on pettänyt meidät, häipyy/kadotamme (amittimus) meiltä ylimmäisen papin ja välittäjän, Kristuksen, suloisin kuva (dulcissimam imaginem Sacerdotis et Mediatoris Christi), ja me kauhistumme (exhorrescimus) häntä yhtä paljon kuin Saatanaa. Oikea määritelmä ja Jumalan majesteettisuutta koskevat mietiskelyt Juuri tästä syystä minä niin lujasti tähdennän tätä, että oppisitte määrittelemään Kristuksen taitavasti/oikein ja asianmukaisesti (bene et proprie) näiden Paavalin sanojen mukaan. »Joka on antanut itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden». Jos hän kerran on antanut itsensä alttiiksi kuolemaan meidän syntiemme tähden, hän ei varmastikaan ole kiduttaja, ei masentuneiden murehduttaja/lisäkiusaaja (contristator), vaan langenneiden nostaja, kauhistuneiden sovittaja ja lohduttaja. Muussa tapauksessahan Paavali olisi valehtelija sanoessaan: »Joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden». Kristuksen tunteminen ja Kristuksen omistaminen – seuraukset: suloisuus ja ilo, Jumalan, itsen ja luodun tunteminen sekä Perkeleen erottaminen Jos määrittelen Kristuksen näin, määrittelen hänet oikein ja tartun oikeaan Kristukseen (verum Christum apprehendere) ja omistan (habeo) hänet. Ja silloin minä heitän sikseen Jumalan majesteettisuutta koskevat mietiskelyt (speculationes Maiestatis divinae) ja riipun kiinni (haereo) Kristuksen inhimillisessä luonnossa. Siinä ei silloin ole mitään kauhua (terror), vaan sulaa suloisuutta (suavitas) ja iloa. Samalla tulee näkyviin valkeus, joka opettaa tuntemaan Jumalan (ostendit coginitionem Dei), oman itseni, kaikki luodut sekä kaiken Perkeleen valtakunnan vääryydet. Vanha asia opetetaan ja päntätään päähän – sydämessä - kuolintaistelussa Me emme opeta mitään uutta, vaan kertaamme vanhaa tuttua asiaa (docuimus), pänttäämme päähän (inculcamus) ja teemme vahvaksi/vahvistamme vanhoja asioita (stabilimus), sitä mitä me alusta alkaen olemme opettaneet. Oi jospa sen voisimmekin hyvin iskeä mieleen/päntätä päähän (inculcare) ja sitä vahvistaa (stabilire), niin ettei se olisi meillä vain suun puheena (in ore) vaan syvällä sydämessä (in profundo corde) hyvin meditoituna ja varsinkin osaisimme käyttää sitä kuoleman hädässä/taistelussa (in agone mortis). - Tässä esillä Lutherin meditaatiotapa, ”hyvä meditaatio”. Huolellinen asian oppiminen, toistaminen (stabilire). Sitten seuraa Pyhän Hengen osuus: hän saarnaa oppiaineksen ”syvälle sydämeen”. Näin koko ihminen saa osallisuuden opetuksesta. Mutta pelkkä oppiminen ei ole vielä kyllin syvällistä. Asian soveltaminen tapahtuu koettelemuksessa. Vasta tentaatio (kuolintaistelu) tekee asiasta kokemuksellisesti täyteläisen. s. 89-94 (Luther) Pukeutui meidän persoonaamme ja tuli kirotuksi Ottakaamme siis kiitollisin mielin ja varmassa luottamuksessa vastaan tämä sangen suloinen ja lohduntäyteinen oppi, -suloinen ja lohduntäyteinen oppi joka opettaa, että Kristus on tullut meidän edestämme kiroukseksi, toisin sanoen, Jumalan vihaan vikapääksi syntiseksi. Hän on pukeutunut meidän persoonaamme, nostanut hartioilleen meidän syntimme ja sanoo: Minä tein (commisi) ne synnit, jotka kaikki ihmiset ovat tehneet. Hän on siis todella tullut kiroukseksi lain mukaan, ei itsensä tähden, vaan Paavalin sanojen mukaan » m e i d ä n syyntiemme vuoksi ». Ellei hän näet olisi velvoittautunut ottamaan omikseen minun, sinun ja koko maailman syntejä, ei lailla olisi ollut häneen vähintäkään oikeutta, sillä se tuomitsee ja pidättää kirouksen alaisena ainoastaan syntisiä. Hän ei siis olisi voinut tulla kiroukseksi eikä kuolla, kirouksen ja kuoleman syynä kun on synti, ja siitä hän oli immuuni. Mutta koska hän vapaasta tahdosta, kenenkään pakottamatta, oli ottanut omakseen syntimme, hänen täytyi kantaa rangaistusta ja Jumalan vihaa, ei oman persoonansa puolesta., joka oli vanhurskas ja voittamaton eikä hän sen tähden voinutkaan tulla vikapääksi vaan meidän persoonamme tähden. Vaihto: lahjoitti meille oman persoonansa Näin hän on onneksemme, suorittanut kanssamme onnekkaan (feliciter) vaihdon: - onnekas vaihto hän otti omakseen meidän Syntisen persoonamme ja lahjoitti meille oman viattoman ja voitokkaan persoonansa. Tähän pukeutuneina ja vaatetettuina me pääsemme vapaiksi lain kirouksesta. Kristushan |
itse vapaaehtoisesti tuli kiroukseksi meidän edestämme, sanoen: Minä olen omaan, niin inhimillisen kuin jumalallisenkin persoonani puolesta siunattu enkä ole minkään tarpeessa, mutta minä tyhjennän itseni (Fil. 2: 7), otan ylleni teidän pukunne ja muotonne (larvam) [toisin sanoen, inhimillisen luonnon); siinä minä vaellan ja kärsin kuoleman, vapauttaakseni teidät kuolemasta. Ja näin meidän muotomme (in nostra larva) omaksuneena hän koko maailman syntiä kantaessaan otettiin kiinni, kärsi, naulittiin ristiin, kuoli ja tuli meidän edestämme kiroukseksi (pro nobis Maledictum est). Mutta kun hän oli jumalallisen. ja iankaikkinen persoona, ei kuolema voinut häntä hallussaan pitää. Sen tähden hän nousi kuolleista kolmantena päivänä ja elää nyt iankaikkisesti, eikä hänestä nyt enää löydy syntiä, kuolemaa eikä meidän muotoamme, vaan sulaa vanhurskautta, elämää ja iankaikkista siunausta.
Kristuksen kuvan tarkastelu ja omistaminen Tätä kuvaa (imaginem) meidän pitää tarkastella (intueri) ja lujassa uskossa se omistaa (apprehendere). Sillä, joka näin tekee, on (habet) Kristuksen viattomuus ja voitto, olkoon sitten kuinka suuri syntinen tahansa. Mutta sitä ei voida omistaa (apprehendi) rakkauden tahdolla (voluntate dilectionis), vaan uskon valaisemalla ymmärryksellä (ratione illuminata fide). Meidät siis tehdään vanhurskaiksi yksin (sola) uskosta, koska usko yksin omistaa (apprehendit) Kristuksen voiton. Minkä verran tätä uskot, sen verran tätä omistat. Jos uskot, että synti, kuolema ja kirous on hävitetty, niin ne on hävitetty. Onhan Kristus ne itsessään (in Semetipso) voittanut ja kärsinyt vaivan niiden tähden. Hän tahtoo meidän uskovan, että niin kuin hänen persoonassaan ei enää ole mitään Syntisen muotoa (larva peccatoris) eikä mitään jälkeä kuolemasta (vestigum mortis), niin ei sitä ole meidänkään persoonassamme, koska hän on meidän edestämme kaiken tehnyt. Synnin kauhu ja Kristuksen muistaminen – epäusko, järki ja Perkele ja lahkomieliset pimittävät Jos siis synti sinua ahdistaa (angit), jos kuolema saattaa sinut kauhun valtaan, niin muista, että tuo kaikki on pettävää varjoa/kangastusta (spectrum) ja perkeleen petosta/silmänkääntötemppu (diaboli illusionem), niin kuin varmasti onkin. Eihän todellisuudessa (re vera) enää ole olemassa mitään syntiä, mitään kirousta, mitään kuolemaa, mitään perkelettä, - varjo/kangastus – perkeleen petos/silmänkääntötemppu - todellisuudessa (re vera) koska Kristus on ne kaikki voittanut ja hävittänyt. Kristuksen voitto on siis sangen varma; tässä teossa. Kristuksen voitto on totisinta totta (certissima), eikä siinä ole puutteellisuutta, vaan puutos on meidän epäuskossamme. Järjen on näet vaikea uskoa näin arvaamattoman kalliita rikkauksia (bona). Sitten tulevat vielä perkele ja lahkomieliset (sectarii), joiden ainoana pyrkimyksenä on – perkeleen tulinuolineen, lahkolaisten kurjalla ja jumalattomalla opillaan – pimittää tämä oppi. Juuri pääasiallisesti tämän opin vuoksi, jota me niin ahkerasti teroitamme, me joudumme sietämään vihaa ja vainoa saatanan ja maailman puolelta. Saatana näet kyllä oivaltaa (sentit) mikä voima (potentiam, mahdollisuus) tällä opilla on ja mitä hedelmä (fructum) siitä on. Kristuksen hallitessa ei ole syntiä – Apostolicum – Järki ja aistit Mutta sen, ettei nyt enää, Kristuksen hallitessa, todellisuudessa ole olemassa mitään syntiä, kuolemaa eikä kirousta, me myös joka päivä tunnustamme apostolisessa uskontunnustuksessa sanoessamme: »Minä uskon pyhän kirkon (eccelsia)». Sehän on suorastaan samaa kuin sanoisimme: Minä uskon, että kirkossa ei ole mitään syntiä eikä mitään kuolemaa. Kun ne, jotka uskovat Kristukseen, eivät ole syntisiä, eivät he ole kuolemaankaan vikapäitä, vaan ovat peräti (simpliciter) pyhiä ja vanhurskaita, synnin ja kuoleman herroja ja iankaikkisesti eläviä. Tosiasian käsittäminen Tämän tosiasian (verum) käsittää (cernit) tosin ainoastaan usko; sillä me sanomme: »Minä uskon pyhän kirkon». Jos taas kysyt neuvoa (consulueris) järjeltäsi ja silmiltäsi, arvostelet/päättlet (iudicabis) asiaa aivan toisin (diversum). Näet hurskaissa (in piis) paljon sellaista, mikä sinua loukkaa. Näet heidän silloin tällöin lankeavan, tekevän syntiä, olevan heikkoja uskossa sekä vihan, kateuden ja muitten pahojen affektien/ paheiden (malis affectibus) kiusaamia, ja siis kirkko ei ole pyhä. Mutta minä kiistän tämän johtopäätöksen (nego consequentiam). Jos tarkastelen (inspicio) joko lähimmäisen persoonaa tai omaani, se koskaan ei pääse pyhäksi, mutta jos tarkastelen Kristusta, kirkon sovittajaa ja puhdistajaa, se on kokonaan (tota) pyhä, koska hän on ottanut pois koko maailman synnit. Tiede ja usko – missä on synti ja miten se hävitetään Synnit eivät siis todellisuudessa (re vera) ole siellä, missä niitä havaitaan ja tunnetaan (sentiuntur). Eihän Paavalin teologian mukaan mitään syntiä, mitään kuolemaa, mitään kirousta enää ole maailmassa, vaan Kristuksessa, siinä Jumalan Karitsassa, joka ottaa pois * maailman synnit ja joka tuli kiroukseksi meidän edestämme, lunastaaksensa meidät kirouksesta. - todellisuudessa – Paavalin teologian mukaan - tunnetaan ja havaitaan Sitä vastoin filosofian ja järjen mukaan synti, kuolema [ja kirous] ovat ehdottomasti vain maailmassa, lihassa ja syntisissä. Mahdotontahan näet on sofistisen teologian käsittääkään syntiä muulta kuin metafysiikan kannalta (metafysice) seuraavasti: ominaisuus liittyy olemukseen tahi esineeseen (qualitas haeret in substantia vel subiecto). Samalla tavoin siis kuin väri on seinässä, - Thuren – ei olemistodellisuus. Martikainen. Väri on enemmän kuin peite. samalla tavoin syntikin on maailmassa, lihassa ja omassatunnossa. Se on siis hävitettävä/irrotettava (eluendum est) sitä vastaan tähdätyllä henkisellä toiminnalla (contrarios motus), nimittäin rakkaudella. Tosi (vera) teologia (theologia) - todellisuus – tosi teologia taas opettaa: Maailmassa ei enää ole olemassa mitään syntiä, kun Kristus, jonka kannettavaksi Isä heitti koko maailman synnit Jesajan kirjan 53. luku (6. jae) on voittanut, hävittänyt ja surmannut sen omassa ruumiissaan. Hän on kerta kaikkiaan kuollut (eroon) synnille (mortuus peccato), mutta sitten hänet on herätetty (resuscitatus) kuolleista, eikä hän enää kuole. - Perustelu: Kristus on ensimmäinen vanhurskas, jossa ei ole syntiä eikä kuolemaa Missä ikänä siis on olemassa uskoa Kristukseen, siinä todellakin (re vera) synti on hävitetty, kuollut ja haudattu. Siihen ihmiseen taas, jossa ei ole uskoa Kristukseen (ubi vero non est fides in Christo), synti jää olemaan. Ja vaikka pyhissä vielä on synnin jäänteitä/rippeitä (reliquiae peccati), kun mm. eivät usko täydellisesti, ne kuitenkin ovat kuolleita, koska niitä ei Kristukseen uskomisen tähden (propter in fidem Christi) heille syyksi lueta (imputantur). Miten Paavali puhuu: Laki vai Kristus Todistus, jota Paavali tässä tähdentää, on siis sangen tärkein ja painavin todistus: [iäisestä] kirouksesta ei päästä vapaaksi laki eivätkä teot, vaan Kristus. Jumalan nimessä minä siis pyydän sinua erottamaan Kristuksen laista ja huolella tarkkaamaan (ut Christuma lege distinguas et diligenter attendas), miten Paavali puhuu ja mitä. - miten todellisuus: tarkkaa mitä Paavali puhuu Hän sanoo: Kaikki ne, jotka jättävät lain tekemättä, ovat ehdottomasti kirouksen alaisia. Mutta nytpä kukaan ei tee lakia, siis pitää paikkansa ensimmäinen lauselma (propositio): kaikki ihmiset ovat kirouksen alaisia. Sitten hän liittää tähän toisen lauselman: Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme. Laki siis ei eivätkä teot lunasta meitä kirouksesta, vaan pikemminkin vievät (trahunt) ja kietovat (subiiciunt) meidät kirouksen alaisiksi. Siis rakkaus, jonka sofistit sanovat ilmentävän uskoa (charitas quam Sophistae dicunt informare fidem/käännös väärä, pitäisi kuulua: rakkaus, joka antaa uskolle muodon), ei ainoastaan (solum) lunasta meitä kirouksesta, se päinvastoin yhä enemmän työntää/ahdistaa (intrudit) ja takerruttaa (involvit) meitä siihen. Mutta niin kuin Kristus on jotakin aivan toista kuin laki ja lain teot, samoin myös Kristuksen lunastus on perin toista kuin lain teoista saamani ansio, koska itse Kristuksen täytyi lunastaa meidät lain kirouksesta. Kaikki ne siis, jotka eivät uskossa omista/tartu (apprehendit) Kristusta, jäävät kirouksen alaisiksi. Sofistitkaan eivät ole niin typeriä, että sanoisivat Kristusta meidän teoksemme tai rakkaudeksemme. Onhan Kristus jotakin aivan toista kuin se teko, minkä me teemme. Ei ainoakaan paavilainen, olkoon millainen sekopää tahansa, uskalla sanoa, että se almu, jonka hän antaa tarvitsevalle, ja että se kuuliaisuus, jota hän osoittaa esimiehelleen, on Kristus. Sillä Kristus on Jumala sekä Pyhästä Hengestä siinnyt ja neitsyt Mariasta syntynyt ihminen… ja hänen Paavali sanoo tulleen kiroukseksi meidän edestämme, lunastaaksensa meidät lain kirouksesta. Laki, teot, rakkaus, lupaukset yms. eivät siis lunasta kirouksesta, vaan päinvastoin takerruttavat (magis involvunt) meitä siihen ja raskauttavat (gravant) meitä sillä. Mitä enemmän me suoritamme tekoja, sitä vähemmän olemme kyenneet tuntemaan Kristusta ja osaamme tarttua (apprehendere) Kristukseen. Usko valaisema järki/ vita speculativa – Kristus vai jumalallinen majesteetti Ja eihän Kristusta omisteta (apprehenditur) lailla eikä teoilla, vaan uskon valaisemalla järjellä eli ymmärryksellä (ratione seu intellectu illuminato fide). Tämä Kristusta uskossa omistaminen (apprehensio Christi per fidem) on sitä oikeata ”mietiskelevää elämää» (speculativa vita), josta sofistit paljon lörpöttelevät, ymmärtämättä mitä sanovat. Ja tämä »mietiskely» (speculatio), jolla Kristus omistetaan, ei ole sofistien ja munkkien tyhmää heidän järkensä yläpuolella olevissa ihmeellisissä asioissa askartelevaa mielikuvitusta (imaginatio in mirabilibus supra se). Se on teologista, uskosta lähtevää ja jumalallista, paaluun ripustetun käärmeen, toisin sanoen, sen Kristuksen katselemista (inspectio), joka riippuu ristillä minun, sinun ja koko maailman syntien tähden. On siis selvää, että yksin usko vanhurskauttaa. Uskosta vanhurskaina me taas astumme toimivaan elämään (in vitam activam). Sofistit olisivat voineet tällä tavalla oikein erottaa toisistaan mietiskelevän (vitam contemplativam) ja toimivan elämän (vitam activam), jos edellistä olisivat sanoneet evankeliumiksi ja jälkimmäistä laiksi, toisin sanoen jos olisivat opettaneet, että mietiskelevän elämän pitää sulkeutua Jumalan sanaan ja olla sen johdettavana (speculativam vitam includi et dirigi debere in verbo Dei) ja että siinä pitää katseltaman (spectandum est) yksinomaan evankeliumin sanaa. Mutta laista pitää etsiä toimivaa elämää, joka ei omista Kristusta, vaan harjoittautuu (exercet) lähimmäiseen kohdistuvissa rakkaudenteoissa. Kristus on meidän puolestamme pyhä ja vanhurskas Sana siis on selvä: kaikki ihmiset, apostolitkin ja profeetat ja kantaisät olisivat jääneet kirouksen alaisiksi, ellei Kristus olisi jättäytynyt synnin, kuoleman, lain kirouksen, Jumalan vihan ja tuomion valtaan ja voittanut niitä omassa ruumiissaan; mikään inhimillinen mahti ei näet kyennyt näitä kauheita hirviöitä voittamaan. Mutta Kristuspa ei olekaan mikään laki, ei mikään lain vaatima teko eikä mikään minun esiinloihtimani toiminta, vaan se jumalallinen ja inhimillinen persoona, joka otti kantaakseen synnin, lain tuomion ja kuoleman, ei omasta puolestaan, vaan meidän puolestamme. Koko paino siis on sanoilla meidän edestämme. Emme siis saa kuvitella Kristusta viattomaksi ja erilliseksi persoonaksi (privatam personam) niin kuin sofistit ja melkein kaikki isät, Hieronymos ja muut, ovat kuvitelleet sellaiseksi, joka vain omasta puolestaan on pyhä ja vanhurskas. Totta kyllä on: Kristus on kaikkein puhtain persoona; mutta tähän ei sovi pysähtyä. Ei sinulla vielä silti ole Kristusta, vaikka teidätkin hänen olevan Jumalan ja ihmisen. Vasta silloin hän sinulla on (habes eum), kun tiedät: tämän kaikkien puhtaimman ja viattomimman persoonan Isä on lahjoittanut ylimmäiseksi papiksi ja lunastajaksi, jopa palvelijaksi, joka luovuttuaan viattomuudestaan ja pyhyydestään ja omaksuttuaan syntisen persoonasi, kantaa syntisi, kuolemasi ja kirouksesi, tulee edestäsi uhriksi ja kiroukseksi ja näin vapauttaa sinut lain kirouksesta. s. 442-448 (Luther) |
12.08.2005