”Ota, Herra, ja saa omaksesi kaikki minun vapauteni, muistini, ymmärrykseni ja kaikki tahtoni, kaikki mitä minulla on ja mitä omistan. Sinä olet sen minulle antanut, ja sinulle, Herra, annan sen takaisin. Kaikki on sinun, käytä sitä yksin oman tahtosi mukaan. Anna minulle vain rakkautesi ja armosi, sillä se on minulle kyllin. Aamen.”
Iganatios de Loyola, Hengelliset harjoitukset, 234

Elämä haastaa etsimään vastauksia, ja jokainen päivä synnyttää kamppailua. Ilman tätä ei ole iloa ja syvyyttä.


Luonnon keskellä – jo joutui armas aika

Ihmisen suhde luontoon saa kesäisin monia sävyjä. Ne paljastuvat suvivirressä, ja siksi monille kesä alkaa tuon tutun virren veisuulla. Jo joutui armas aika. Luomakunta puhuu ihmiselle, mutta mitä?

1. Romanttinen suhde luontoon

Halsua-talolla oli Aulis Hietalahden valokuvien näyttely heinäkuussa. Hän oli valinnut kokoelman, jota hän luonnehti romanttiseksi. Valokuvat olivat tunnelmakuvia eri vuodenajoilta. Kuvia katsellessa saattoi nähdä luonnon ilmiöiden ja lintujen kauneuden. Katselija löysi jotakin alkuperäistä, kaunista.

Tuollainen romanttinen suhde luontoon ei ole kovin yleistä. Paljon arkisemmin elämme luonnossa: kaadamme puita, kalastamme ja metsästämme. Jotkut myös vaeltavat metsien halki. Romanttisten tuokiokuvien heikkous on siinä, että meidän on vaikea nähdä luonnossa sen alkuperäistä kauneutta. Pohjimmainen syy on siinä, ettei oma luontommekaan, ihmisyytemme ole vain kaunis ja herkkiä tunteita herättävä – viattoman lapsen näköinen. Mutta romanttiset kuvat jättävät sisimpään kaipaukseen, kunpa tuon saisi kokea todeksi.

Romanttinen kuva luonnosta on toiminut vastavoimana luonnon hyötykäytölle. Tärkeää ei ole vain tehometsätalous ja luonnon taloudellinen hyödyttäminen. Luonto on myös elämyksiä varten, tunteen ja kuuntelemisen asia. Ei ollut sattuma, että valokuvanäyttelyn avajaisissa luettiin intiaanipäällikkö Seattlen vetoava kirjoitus luonnonsuojelun puolesta.

2. Pihatöiden pariin

Jo keväällä moni omakotitalon ihminen alkaa tuntea ikävää pihatäiden pariin. Ensin tarkastellaan kasvien talvehtimista. Keväällä ja alkukesästä alkaa istuttamisen aika. Pihaa halutaan muovata omien toiveiden näköiseksi. Tosin nuo ihanteet ovat liiankin samankaltaisia, ja uudet vinkit luetaan usein mainoslehdistä. Kaikki pärisyttävät pihoillaan ruohonleikkuukoneitaan ja rikkovat luonnon rauhaa. Mutta tässä kaikessa ihminen harjoittaa toisenlaista suhdetta luontoon kuin romanttisissa tunnelmissaan. Hän pyrkii viljelemään ja jalostamaan luontoa, jotta se muovautuisi palvelemaan ihmisen toiveita.

Tuollainen kasvattava suhde luontoon oli 1800-luvulla yleistä. Pyrittiin sivistämään ja kasvattamaan ihmisen ominaisuuksia. Parasta oli, jos ihminen itse onnistui muovaaman itseään, jotta hän palvelisi kansakunnan ja perheen arvoja. Kansalliskunto oli ajan iskusana.

Tuossa luonnon kasvattamisessa tein keväällä löydön. Pensasaitamme ”jurottaa”. Tuo oli uusi sana ja kohtasin uuden luonnon ilmiön. Jurottaessaan kasvi pelkästään elää jotenkuten, mutta se on heikkojen juuriensa vuoksi voimaton kasvamaan ja tuottamaan hedelmää. Silloin isäntä tai emänä miettii, kannattaisiko vielä lannoittaa vai onko syytä uusia istutus. Jurottaminen koskee myös ihmistä. Tosinaan tuntuu, että ihminen vain pysyy hengissä jotenkuten, mutta eläminen ja hyvän tuottaminen on heikkoa.

Joka tapauksessa pihatöitä tehdessäni olen voinut tuntea työn iloa, ihmisen alkuperäinen tarkoitus on toteutunut. Jumala asetti meidät viljelemään ja jalostamaan.

3. Suolla on hyvä olla

Kävellessäni lähes viikoittain suolla olen kuullut Aadamin itkun. Hän valitti raskaasti kyynelöiden huomattuaan lankeemuksen seuraukset. Erityisesti häntä kalvoi poikiensa riita, joka johti veljesmurhaan. Hän vuotatti sinä määrin kyyneleitä, että syntyi nevoja – ja niitä riittää meilläpäin.

Tuo Aadamin itku kuuluu juhannuksen jälkeen voimakkaana lintujen hätähuutoina. Emolinnut varoittavat ihmisen läsnäolosta. Mikä metelöinti syntyykään, jos ihminen todella käyttäytyy vaarallisesti luontoa kohtaan. Rauha ja yhdessä eläminen ovat poissa. Kuuluu Aadamin itku.

Moni on sitä mieltä, ettei suolle kannata mennä. Siellä ei kuule muuta kuin valitusta, suolla ihmistä surettaa kärpästen lauma, paarmojen pistot, kuumuus ja upottava ja vetinen maan pinta. Korkeintaan heinäkuun puolenvälin jälkeen suolla voi käydä, ja silloinkin nevamarjojen eli lakkojen vuoksi.

Vaikea ihmisen on astua oman luontonsa upottavalle ja tuskalliselle nevalle. Siksi kaiketi pidämme niin kovaa kiirettä, ettemme joutuisi suolle, oman surkean totuutemme eteen. Silti tuo matka kannattaa. Löydämme vielä paremman saaliin kuin nevamarjasankollisen. Opimme oman turmeluksemme keskellä tuntemaan rakkauden. Se ei ole vain tunne vaan yllätys. Jumala rakastaa sellaista ihmistä, jonka jalat ovat jähmettyneet suohon, ihmisen turmiollisuuteen ja kapinaan Jumalaa vastaan. Olemme paljon pahemmilla retkillä kuin silloin, kun häiritsemme luonnon ja lintujen rauhaa.

Suon löytäminen tekee ihmiselle hyvää. Mikä muu tarjoaa yhtä tehokkaasti ruumiin rasituksesta vapautetulle ihmiselle kuntoa kuin suokävely. Yhdellä lenkillä saattaa kuluttaa lähes tuhat kilokaloria. Sellaista määrää ei saa heti korvattua runsaalla syömiselläkään. Tuossa on mitä varmin laihdutustapa sille, joka on jo pettynyt pillereihin ja ihmejuomiin. Siksi kaiketi jotkut laihdutusta harjoittaneet ihmiset ovat osoittaneet mielenkiintoa suokävelyä kohtaan. Mutta tästä olisi hyvä kulkea vielä parempaan löytöön: kristillisen perinnön avulla voi päästä sovintoon Jumalan ja omien heikkouksien kanssa.

4. Pyhä luonnon salaisuus

Kävi keväällä Riikassa. Menin arkiaamuna kirkkoon, jossa toimitettiin parhaillaan messua. Jo eteisessä oli joitakin ihmisiä polvistuneena. Jäin ihmettelemään. Selitys oli siinä, että pappi piti käsissään ehtoollisleipää ja viiniä – luonnon hedelmiä. Niiden yli hän luki Jumalan luomissanan, ehtoollisen asetussanat. Sanojen vaikutuksesta tapahtui muutos, muuttumisihme. Leivässä ja viinissä – noissa luomakunnan lahjoissa, oli läsnä Kristus ja hänen elämänsä meidän puolestamme. Tuota Jumalan ihmettä palvoessaan työmatkallaan hiljentyneet kristityt löysivät tien Jumalan, Isän ja Luojan sydämelle, hänen lahjojensa ja ominaisuuksiensa osallisuuteen.

Leivän ja viinin muuttuminen Jumalan hyvyyden kantajaksi avaa silmät näkemään koko luomakunnan uudella tavalla. Silloin ihminen ei ole enää luonnon herra tai tunnelman tavoittelija vaan kiitollinen vastaanottaja. Koko luomakunta kertoo ja jakaa Jumalan herkkupöydän antimia – suollakin.

Koko elämä on Jumalan ylistämistä – eikä elämällä ole muuta tarkoitusta.


Jouko Heikkinen
1.7.2006

01.07.2006

Suokävelyn aika on ohi - mitä sain?

26.11.2005

Kävin perusteellisessa kuntotestissä (Testaus- ja Kuntotutkimusasema. Varalan urheiluopisto.Matti Jääskeläinen) jumppakavereiden kanssa. Testi suoritettiin juoksumatolla, tosin kävellen ja sauvat kädessä. Kävely tapahtui kolmen minuutin jaksoissa, joiden jälkeen mitattiin verestä maitohapot. Mittaus paljasti kunnon hyväksi, ja testaaja antoi liikuntasuosituksen, jonka mukaan tarvitsen liikuntaohjelmaani vain vähän muutoksia.

Matkalla puhuimme paljon kunnon hoitamisesta ja opin lisää liikunnasta ja sen merkityksestä. Olimme tyytyväisiä siihen, että olimme voineet vaikuttaa hyvinvointiimme ja terveyteemme. Silti myönsimme nöyrästi: huomisesta päivästä ei kukaan tiedä mitään. Terveyttä ei voi ennakoida keskiarvosta tai testituloksesta.

Suokävelyn vaikutus tuli näin mitatuksi. Tuskin olisin lähtenyt testaukseen, ellei minulla olisi ollut tunnetta siitä, että kunto on noussut.

Testaajalla oli oma filosofiansa liikunnasta. Pääosin liikunnan tulisi tapahtua hiljaisella vauhdilla mutta pitkäkestoisesti. Näin luodaan peruskuntoa. Vain pieni osa kuntoilusta tulisi olla rasittavaa. Perustason liikunta vähentää maitohappoja, joita syntyy liiallisen rasituksen ja kuormituksen vuoksi. Henkisessä työssäkin tämä lähtötaso voi olla korkealla. Hidasvauhtinen kävely tai muu liikunta poistaa väsymistä. Lujavauhtinen harjoite taas kasvattaa vauhtikestävyyttä eli maratonkuntoa.

Testi vahvisti sen, että liikuntasuuntani ja -vauhtini on oikea. Sain myös lisävaloa henkisen työn tekemiseen. Rasittavan päivän jälkeen on hyvä käydä levollisella kävelyllä, ja tämän vaikutuksen olen voinut kokea. On virkistynyt olo levollisen lenkin. Silloin kun olo tuntuu virkeältä, voi tehdä rasittavan lenkin.

Mietin sitä, tulisiko työssäkin olla kaksi vaihdetta: suurin osa työstä tapahtuu levollisesti, rutiininomaisesti. Pienen osan työstä tulisi olla vaativaa ja rasittavaa. Ei ole hyvä, jos henkinen työ on koko ajan rutiininomaista eikä vaadi ponnistelua. Tästä on seurauksena turhautuminen ja lahjojen laiminlyöminen. Yhtä väärin on se, että työ on koko ajan vaativaa. Tällöin seurauksena on uupumus. Liiallisen rasituksen seurauksena syke on korkealla, uni katkonaista ja veren maitohappotaso ylhäällä. Tuollainen tila tekee kiukkuiseksi, ja maailma näyttää pimeältä.

Entä Jumala? Testi todisti oikeaksi luomisjärjestyksen. Levolla on ratkaiseva merkitys, samoin hidasvauhtisella elämällä (Ks. tästä Owe Wikström, Läsnäolon taito. Johdatus kiireettömään elämään. Ruotsiksi Långsamhetens lov = hidasvauhtisuuden ylistys). Tarvitaan silti välillä jaksoja, joissa kaikki voimat ovat pelissä.

On erikoista, että fyysinen ja henkinen ylikuormitus vaikuttavat samalla tavalla. Seurauksena on lihasten kipeytyminen, koska lihaksiin kertyy maitohappoja. Henkinen stressi kipeyttää hartiat ja niskan. Kaikkeen jumiutumiseen auttaa sama ohje: keventäminen. Pelkkä tieto ei vielä ratkaise ylikuormittumisen ongelmaa. Joskus tuntuu siltä, että on pakko tehdä enemmän kuin elimistö pyytää. Aina vaatija ei ole toinen ihminen tai työnantaja. Sisäistä pakkoa ei voi purkaa muuten kuin pureutumalla liiallisen yrittämisen syihin.

Viktor E Frankl, logoterapian kehittäjä, on todennut, että hyvään elämään kuuluu kolme tekijää: 1. antaminen eli rasitus, 2.vastaanottaminen eli lepo ja 3. heikkouksien ja ristin hyväksyminen. On kohdattava testitulosten heikkeneminen eli vanheneminen, sairaus ja kuolema.

Seuraavaksi odotan hiihtokelien tuloa.

Jouko Heikkinen

11.12.2005

11.9.2005. Kävin yksin suolla. Toinen kavereista oli Lapissa ja toinen vietti syntymäpäivää. Niinpä kävely antoi tilaa ajatuksille. Kenties rasitus ei ollut riittävää, sillä pulssin kohotessa 150:een, lakkaavat myös pohdinnat.

Mieleen palautuivat kesän sukujuhla ja äitini suvun vaiheiden tarkastelu. Kolme tekijä oli sysäämässä ”sukututkijaksi”. Muuten, tuo on ensimmäinen vanhuuden merkki. Serkkujen tapaamista varten yritin hieman kartoittaa yhteistä hengellistä taustaamme. Toiseksi, Kannuksen evankeliumijuhlien jälkeen eräs pappi lähetti viestin, jossa hän tarkasteli Kannuksen juhlien julistusta. Minusta vaikutti, että tämän päivän kirkollisuuden tarkasteluun tarvitaan historiallista taustaa. Kolmanneksi, olin jo vuosia sitten lukenut Toholammin Sleyn nuorisoliiton toiminnasta, johon äitini oli osallistunut nuoruudessaan. Näistä pohdinnoista voit lukea lisää ”Pohdinnoista”- linkistä (Pajamäki…).

Suvun vaiheet olivat mielessäni, kun kävelin kirkkaana syksyisenä iltapäivänä Liedesnevan alkutaivalta.

Reitin jälkimmäinen puoli oli toisenlainen. Muutoksen sai aikaan lähestyvä tumma pilvi. Aurinko peittyi sen alle ja lämpötila laski voimakkaasti. Lopulta jouduin rankkasateen alle, ja vesi oli syksyisen kylmää. Niinpä lisäsin vauhtia, mutta kastuin läpimäräksi. Minnepä nevalla pääsisi suojaan. On vain kestettävä.

Tuossa matkan vaiheessa muistin erään kotikäynnin. Vanhus lausui: elämässä on ilon aika, ja minulla se on ollut vasta eläkevuosina. Jo hänen äitinsä oli tuon viisauden todennut. Kysyin häneltä: Onko myös niin, että jokaisessa auringonpaisteessa on myös varjonsa. Vanhus vastasi tähän heti innostuneesti: Niin se on. Auringonpaistetta ja kylmää sadetta. Joskus peräkkäin, toisiaan samalla kertaa. On kestettävä.

Aika 1 h 25 min. keskipulssi 129, kcal 847. Olipa sade saanut minuun vauhtia! Noinko se on muutenkin elämässä?

12.09.2005

28.7. - Aadamin itku

Lähdin suolle jo klo 7. Sitä ennen oli jo lukenut sota-ajan kirjeitä.

En ottanut tällä kertaa juomaa, sillä arvelin löytäväni nevamarjoja eli lakkoja energiatarpeen tyydyttämiseksi. Näin kävikin. Siellä täällä oli meheviä marjoja. Suo oli sateiden jälkeen jo normaalin märkä. Kesäkuun kävely alkoi jo muistuttaa kuivalla kankaalla liikkumista.

Kuljin yksin. Edellisenä iltana olin lukenut Aadamin itkusta. Pulssi näytti 120, ja hiki alkoi valua poskille. Silloin Aadamin itku tuli mieleeni. Katsoin kotona lainauksen. Aadam sanoi: ”Katukaa Herran edessä ja pyytäkää häneltä, mitä tarvitsette… Minäkin olen katunut paljon ja murehtinut kovasti sitä, että olin loukannut Jumalaa. Minun syntieni vuoksi rauha ja rakkaus katosivat maan päältä. Minun kyyneleeni virtasivat pitkin kasvojani ja kastelivat rinnan ja maan, ja erämaa kuuli vaikerrukseni… Itkin hillittömästi kaivatessani Jumalaa ja paratiisia. Paratiisissa minä olin iloinen ja riemullinen. Jumalan Henki ilahdutti minua, eikä minulla ollut mitään kärsimystä. Mutta kun minut karkotettiin paratiisista, alkoivat kylmyys ja nälkä kiusata minua. Eläimet ja linnut, jotka olivat paratiisissa sävyisiä, villiintyivät ja alkoivat pelätä ja paeta luotani. Pahat ajatukset raatelivat minua, aurinko ja tuuli korvensivat, sade kasteli, sairaudet ja kaikki murheet vaivasivat…(Arkimandriitta Sofroni, Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, s. 407).

Noin oli syntynyt Liedesnevakin, jolla taivalsin hikipisaroihin saakka. Aadamin kyyneleet olivat kastelleet maan läpimäräksi. Totta on myös lintujen pelko. Sieltä täältä kuului lintujen varoitusääniä, vaikka pesimäkausi oli jo ohi.

Mahtaako hikikarpaloihin itsensä rastittava ihminen muistaa, mistä pisarat ovat tulleet?

Kävelyn kesto 1 t, 41 min., keskipulssi 117, kalorikulutus 666.

28.07.2005

24.6. - Juhannusaattona suokävelylle? Hulluuttako?

Ainakin keli oli hyvä. Pilvipouta ja voimakas tuuli, joka karkottaa pienimmät hyönteiset. Pian kuitenkin kärpäslauma keksi hikoilevat suoramppaajat ja tunkivat sieraimiin ja korviin. Suolinnut kirkuivat varoitusääniä poikasilleen. Pesimisen aikana oli aivan hiljaista.

Merkintävihkoon oli tullut pari nimeä ja hyvän juhannuksen toivotukset.

Tällä kertaa puhuimme tavallista enemmän. Näin teimme siitäkin syystä, ettei vauhti nousisi liikaa. Tämän saatoimme nähdä sykemittareistamme. Kumma vain, ettei ilman mittariin valkaisua näe liiallista kiirettä.

Keskustelun teema oli ajankohtainen, miten osaisi istua rauhassa tekemättä mitään. Miksi juuri silloin, kun asettunut pihalle istumaan mieleen tulevat monet pikkuasiat. Ne pitäisi juuri nyt tehdä.

Jotakin ihmisen sisimmässä on särkynyt, kun hiljaisuus ja levollinen istuminen tuntuvat vaikealta.

Kävelyn kesto 1 h 27 min, keskisyke 124, kcal 840. Miten oppisi yhtä tarkasti tuntemaan omaa sisintään?

18.07.2005

Kirkon elämästä on hyvä lähteä katsomaan - ovi avautuu maailmaan. Siinä näkyy yhä selvemmin Jumalan ilmoituksen salaisuus.


Da Vinci-koodi – hämmentävä petos

Suokävelykaveri kyseli, olenko lukenut Dan Brownin Da Vinci-koodin. Hänen mielenkiintonsa kirjan annista synnytti kysymyksen, mitä pappi sanoo ”totuuden” paljastamisesta.

Jo talvella opettajienhuoneessa puhuttiin kirjasta. Mieleeni jäi karkea arviointiasteikko: toisten mielestä hyvä, toisten huono.

Sain lopulta kirjan käsiin ja luin sen lomamatkalla. Kirja herätti ristiriitaisia ajatuksia Hyvä jännitystarina oli sijoitettu uskonnonhistorialliseen aineistoon. Tuo jälkimmäinen tekijä sai minut voimaan pahoin. Tällaisia väitteitä kirja sisältää ikään kuin totuutena: Raamattu on kirkon luomus, ja se on kirjoitettu voittajien näkökulmasta. Raamattu symbolikieli viittaa pakanuskontoihin, jotka näyttivät Dan Brownin mielestä edustavan aitoa uskonnollisuutta. Jeesuksen historiasta nouse Magdalan Maria uuteen arvoon. Väittääpä kirjoittaja, että Marialla ja Jeesuksella oli lapsi. Kirkko on vain tuon seksuaalisuuden hedelmän torjunut. Kirkko on salannut oikean tiedon Jeesuksen historiasta, ja näin tehtyään sen on alistanut naisia.

Kirjaa on myyty jo 40 miljoonaa kappaletta, ja kirjasta tehdään varmasti menetyselokuva. Huomasin, että kirjakaupat ovat täynnä noita kirjoja. Niitä myydään polkuhintaan (8 euroa).

Muutama päivä siten huomasin, että Dan Brownia vastaan on nostettu syytös aineiston varastamisesta. Jo 1980-luvulla kirjoittajatroikka oli kirjoittanut kirjan, jossa tuo uskonnonhistoriallinen tieto ja kertomus salaseurasta oli olemassa. Yksi troikan jäsenistä oli oikeusprosessin alulle panija.

Mitä tuosta kirjasta voisi sanoa:
1. Kirkko elää jälleen pakanauskontojen keskellä. Oli mielenkiintoista nähdä, että Ruotsissa keskustellaan siitä, voiko lukuvuoden päätös tapahtua kirkossa. Kirjakaupoista puuttuu teologinen osasto, mutta horoskooppiosasto on mittava. Ruotsissa on oma valtiouskontonsa, jonka keskeisiä arvoja ovat ympäristönsuojelu, tasa-arvo, demokratia. Tukholman kaupunkikuvasta saattoi nähdä, kuinka sentään yhtä kirkkoa korjattiin. Varmaankin historiallinen ja kulttuurin mielenkiinto oli taustalla, tuskin hengellinen. Satuimme Tukholmaan lukuvuoden päätöspäiväksi. Kuorma-autojen lavalla alaikäiset nuoret huusivat oluttölkit käsissään. Näin tapahtui liikenteen melun keskellä. Jotenkin ympäristöön sopimattomalla tavalla autojen lavoilla oli myös koivuja. Mahtoiko siinä oli kaukainen muisto suvivirrestä?

Lue lisää

18.07.2005

MH 2005