Kommentit: Jatkoa vanhalle Oliko se tämän arvoista?-tarinalleni! ^^ Olkaat hyvät...

Aurinko nousee ja laskee

Siinä minä olen yhä. Kyyneleet tipahtelevat jo muutenkin märkään hiekkaan. Yöllä satoi. En siirtynyt pois silloin. En tiedä, kuinka kauan olen ollut tässä... Päivän? Ehkä jopa useita. Monet sateet ovat yhtyneet kyyneliini, ja monet tuulet ne pyyhkineet pois.

Jos ihmettelet, olen Ken Ichijouji. Tai... no... ainakin luulen olevani. Olen ainakin hirvittävä Digimonkeisari, joka on tuhonnut tämän maailman melkeinpä kokonaan... Digimaailman... Nousen vähin äänin ylös. Hiukseni ovat märät, ja ne roikkuvat poskilleni. Niin elottoman näköisinä... Sitä minun viholliseni ainakin nyt ovat...

***

Kävelen. Tuhoni keskellä. Näen ruumiita. Ruumiita, jotka olisivat antaneet minulle uuden mahdollisuuden. Käännyn ja katson Takerua. Kultaiset hiukset ovat silmien yllä. Iho on kalpeampi kuin koskaan, ja siniset silmät raottuvat hieman. Luulen erottavani niissä jotain eloa, mutta en näekään mitään.

Daisuken hiukset ovat sateesta märät, ihan niinkuin omani. Hän näyttää niin erilaiselta, kun hänen hiuksensa eivät ole piikikkäät ja pystyssä... Lasit ovat pienen matkan päässä päästä. Otan ne käteeni, ja asetan Daisuken käteen.

Huokaisen hiljaa itsekseni. "Mitä minä olen tehnyt?" kysyn itseltäni, ja katson taivaalle. Aurinko on kirkas. Se häikäisee silmiäni. Ajattelen edelleen lapsia. He eivät voi enää koskaan nähdä auringonpaistetta, tuntea sateen kastelevan heidät, nähdä kuinka tuuli riepottaa avuttomia puita, kuinka salamat halkovat taivasta... Minun takiani.

He ovat poissa. Heidän kumppaninsa ovat poissa. Niinkuin myös Wormmon... Silmäni täyttyvät kyyneleistä ajatellessani Wormmonia. Kumppanini seisoi rinnallani, vaikka tiesi katkeroituneen ja kylmän sydämeni olemassa olosta.

***

En edes muista miksi palasin... Meidän maailmaamme. Näen ihmisiä. Ihmisiä, jotka tietävät nimeni, syntymäpäiväni, jopa puhelinnumeroni, ainakin jotkut heistä. Kadulla on niin paljon ihmisiä. Ihmisiä, jotka tuntevat minut vain lapsinero Ken Ichijoujina. Tiedän jotain, jota he eivät tiedä. Montakin asiaa.

Toisen uskomattoman maailman olemassa olosta. Lapsi joukosta, joka taistelee sen pahaa vastaan, ja sen, että minä tuhosin nuo kummatkin. Äkkiä silmäni kiinnittyvät pieneen ihmisjoukkoon. Sydämeni pysähtyy.

Ne ovat vanhempia valittuja. Yamato, Taichi ja Sora, jos tarkkoja ollaan. Katson heitä hetken. Yamaton silmät ovat verestävät, ja alapuolelta ne ovat mustat. Hän ei ole selvästikään nukkunut, ja on vain itkenyt. Taichi taas näyttää jotenkin kalpealta, ja laihalta. Eikö hän ole syönyt mitään? Sora taas vapisee jokaisella askeleellaan. Mitä minä olen tehnyt heille?

Äkkiä Taichi kohottaa katseensa, ja katsoo minua. Hätkähdän noitten ruskeitten silmien katseesta, joka ensin tihkuu ihmetystä, sitten vihaa. Yamato kääntyy kannoillaan, minuun päin. Hänen silmänsä kapenevat viiruiksi, ja nyrkit puristuvat vihasta yhteen. Hän lähtee kävelemään minua kohti.

Käännyn nopeasti, ja lähden kävelemään nopeasti poispäin. Kuulen Soran huutavan. "Yamato! Älä! Hän ei ole sen arvoinen!" Niinpä. Onko mikään enää sen arvoista, mitä luulee sen olevan...

Tunnen käden olallani, ja sen tiukan otteen. "Meidän pitää puhua, Ichijouji", Yamato sihahtaa korvaani. Tunnen kylmät väreet selkäni yli, kun Taichi tarttuu toiseen olkaani. "Siis todellakin, nyt", hän yhtyy. "Taichi, Yamato! Älkää!" Sora pyytää, vaikka on selvästikin melkein yhtä raivoissaan minun näkemisestäni.

Hän on kalpea, ja vapisee, mutta jotenkin erotan hänen silmistään syvän inhon. Tunnen kuinka pojat raahaavat minut läheiselle pienelle sivukujalle, varjoihin. Yamato tarttuu paitani rinnuksiin, ja painaa minut seinää vasten. Äkkiä jalkani eivät ole enää maassa. En tajua, kuinka hän on niin voimakas...

"Sinä... säälittävä... sontiainen..." Yamato sähähtää, ja painaa minut lujemmin seinää vasten. Käännän pääni poispäin. En kestä noita silmiä. Ne ovat niin väsyneet, niin raivoisat. "Katso minuun, kun puhun sinulle!" Yamato komentaa, ja kääntää pääni väkisin omaansa kohti. "Sinä tapoit veljeni!" hän huudahtaa. "Yamato, ei noin lujaa, joku voi kuulla", Taichi tyynnyttelee häntä.

"Kuulkoot." Yamato kääntää päänsä ystäväänsä. "En välitä", hän lausuu, ja katsoo taas minua. "Tämä on minulta", hän selittää, ja iskee minua nyrkilläään poskeeni. Tuntuu kuin päässäni räjähtelisi. "...tämä Digimaailmasta..." hän jatkaa ja seuraava isku osuu kylkeeni. "Yamato, ei!" Taichi komentaa, ja yrittää irrottaa Yamaton otetta minusta. Poika kuitenkin vain tyrkkää ystävänsä pois välistä, ja katsoo minua yhä.

"Ja tämä... on... Takerusta!" hän huutaa, ja heittää minut roskakorien keskelle. Kolina suorastaan räjäyttää pääni, ja kipu taas on sanoinkuvaamaton. Tunnen huulestani valuvan jotain lämmintä. Kosken huultani, ja tunnen lämpimän veren sormissani. Nousen ylös hiljaa, kasvoni ovat arpeutuneet, ja toinen hihani repeytynyt.

Katson kaikki kolmea, ja tunnen kyynelten polttavan silmiäni. "Minä... olen pahoillani..." kuiskaan, ja yritän hankkia jotain anteeksiantoa noista silmistä. Silmistä, joista paistaa vain viha, kauhu, tai inho. Taichi kiristelee hampaitaan ja lampsii luokseni.

"Kuinka sinä kehtaat?!" hän ärähtää ja tönäisee minut takaisin maahan. Roskakorit kolisevat taas, ja tunnen uutta kipua vasemmassa kädessäni. Taichi kumartuu alas minuun ja tarttuu koulupukuuni. "Sinulla ei ole oikeutta, edes kuvitella saavasi anteeksiantoa! Erotit tiimimme! Tuhosit Digimaailman! Sinä... sinä... Tapoit ystävämme!" Taichi huutaa ja näen hänen silmiensä olevan kosteat. Ymmärrettävissä. Hikari oli hänen pikkusiskonsa.

"Jouduimme selittämään vaikka mitä! Sanoin äidille ja isälle, että Hikari hukkui! Että ruumista ei koskaan löydetty!" Taichi itkee, ja tyrkkää minut taas vasten kovaa asfalttia. Nousen jälleen ylös, ja tunnen kuinka kyyneleet valuvat arpisille poskilleni.

"Sanoin olevani pahoillani!" huudan, ja ääneni värisee itkuni takia. Miksi minä itken? Miksi? Senkö takia, mitä tein, vai sen takia, mitä he tietävät minun tehneen? "Ala vetää, tai en vastaa seurauksista!" Yamato ärjäisee, ja Taichi tarttuu kiinni hänestä, ettei poika hyökkää suoraan kimppuuni.

Kumarrun ja otan koululaukkuni maasta, ja kävelen pois. Joka toinen askel, on yhtä kipua. Jalkani on venähtänyt. Se ei kuitenkaan ole mitään siihen, mitä tunnen sisälläni, verrattua.

***

'Kaikki on niin turhaa. En koskaan saa anteeksiantoa heiltä, minun ei edes kannata kuvitella niin...' ajattelen itsekseni. Digimaailmassa pystyin käymään pitkiä keskusteluja itseni kanssa. Nyt ainoa suojani on mennyttä. Jos en vain olisi -!

"Sinua vaivaa jokin."

Ääni saa sydämeni pysähtymään. Huomaan talomme varjoissa pojan. Täysin mustiin pukeutuneena. Hänen housunsa ovat mustat, hänen takkinsa on musta. Huppu peittää hänen kasvonsa melkeinpä kokonaan.

"Mitä asia sinulle kuuluu?" ärähdän ,ja olen juuri avaamassa ovea, kun hän jatkaa: "Tiedän kaiken sinusta, Ken. Sen kuka olet, mikä olet, mitä teit, mitä teet, ja mitä tulet tekemään." Hätkähdän ja käännän päätäni niin, että hiukset heilahtavat kasvoilleni. Pyyhin ne pois kasvoiltani, ja katson mustaa siluettia.

"Kuka sinä olet?" kysyn heikosti. Pelkäänkö minä? Poika naurahtaa hieman. "Parempi sinun olisi kysyä, kuka minä olin", hän toteaa, ja laskee hupun päältään. Inahdan pelästyneenä. Nuo kasvot...

"Kauanko sinä oikein aiot jatkaa tuota maailman valloitusta?"

"Yritä nyt vihdoinkin tajuta, että digimonit ovat eläviä olentoja!"

"Ja tuo mainitsemasi pimeä voima, et sinä edes tajua, mitä se tarkoittaa."

"Selvitetään tämä myöhemmin, Ichijouji!"

Siniset silmät, kultaiset hiukset... "Takeru?" kähähdän. Poika laittaa tyynesti kalastajahatun päähänsä, ja hengittää hieman ilmaa. "Mielesi on täynnä ajatuksia... Sydämesi on raskas", hän toteaa, ja katsoo maata ristien kätensä rinnalleen.

"E-ei... ei voi olla! Sinä olet kuollut, näin sen itse! Minä -! Minä..." ääneni hiljenee pois, jonnekin kauas. "Sinähän sen teit, niinkö?" Takeru kysyy, ja ottaa kätensä puuskasta, ja katsoo minua. Tunnen, kuinka nuo silmät näkisivät lävitseni. Koko asia on aivan käsittämätön!

Aukaisen suuni, mutta Takeru keskeyttää minut. "Kuka sanoi, että en ole kuollut?" hän tokaisee, ja suorastaan hypähtää irti seinästä, ja kävelee luokseni. "M-mu-mutta... Et sinä voi kuollut, olla, jos seisot tuossa..." minä mutisen suorastaan kauhuissani. Takeru hymyilee hetken.

"Et vieläkään ole oppinut mitään Digimaailman myötä?" hän kysyy. Puren alahuultani ja käännän pääni poispäin. Takeru huokaisee syvään ja puhaltaa hiussuortuvan pois silmiensä edestä. "Digimaailman olisi kuulunut opettaa sinulle, meille kaikille, että kaikki on mahdollista", hän sanoo ja katsoo taivaalle, outo hymy kasvoillaan.

"Jopa se, mitä vähiten odotat, voi tapahtua kun käännät selkäsi koko ajatukselle..." hän kuiskaa. Itkeekö hän? Hänen silmänsä kostuvat ja hän sulkee ne hetkeksi. "Jopa se, että valitut..." aloitan, mutta hiljenen. Takeru katsoo minua. "Niin. Jopa se, että valitut voivat kuolla. Tiedän, että ajatuksesi ovat luovuttamisessa. Haluaisit jättää kaiken. Voisit vain kuolla pois. Antaa henkesi häipyä ilmaan, kuin höyhen. Kuin jokin arvoton, jota sinä luulet itsesi olevan."

Hymähdän ja käännyn pois päin. "Ja nyt sinä aiot sanoa, että minun ei pitäisi tehdä sitä?" kysyn ivallisesti. Takeru kohottaa kulmaansa. "Väitinkö, tai annoinko sinun ymmärtää niin?" Hätkähdän ja katson Takerua pelästyneenä. "Tarkoitatko -?"

"Niin, Ichijouji. Sinulla oli oma tilaisuutesi. Ja sinä hukkasit sen. Kukaan ei anna, ei edes ajattele antaa sinulle anteeksi. Kaikki jotka tietävät, he eivät koskaan anna anteeksi. Saat elää koko ikäsi sen synnin kanssa, jonka teit Digimaailmalle.Vaikka kaikki muu olisikin mahdollista, se ei ole", Takeru selittää, nyt hänen ilmeensä synkkenee. Käännyn poispäin ja alan kävellä. Minua eivät mitkään henget arvioi!

"Mutta me voimme antaa anteeksi. Me tiedämme, mutta meillä ei ole enää mitään murehdittavaa sen takia. Meillä ei ole mitään syytä olla vihaisia, koska meillä ei ole siihen aihetta. Emme enää hengitä sitä ilmaa, emme enää katso sitä taivasta, emme enää edes tunne sen läheisyyttä. Meillä ei ole mitään syytä antaa sinun mätääntyä täällä."

Käännyn vielä katsoakseni Takerua, mutta hän ei enää ole siinä. "Mi -?" Suljen suuni ja kävelen sisään. Äiti ja isä eivät ole kotona ja tulevat vasta kahden tunnin päästä...

***

"Luuletko, että hän ymmärsi?" Daisuke kysyi. "Miksei ymmärtäisi, Daisuke? Hän tietää sen tuskan, jota joutuisi kantamaan. Miksi hän ei tulisi tänne?" Iori vastasi, istahtaen katon reunalle. "Muistan kuinka tapasin joskus katsoa aurinkoa, kun se katosi taivaanrannan taa... Nyt minun ei enää tarvitse sen varjolla luulla näkeväni isääni, koska voin tehdä sen nyt helpommin", poika jatkoi, huokaisten syvään. "Mutta jotenkin kaipaan elämän yksinkertaisia iloja."

"Niinkuin me kaikki emme kaipaisi", Hikari totesi, nousten seisomaan reunalle, katsellen alas maahan. "Voitteko kuvitella, että joku on saattanut hypätä tästä, vain päästäkseen sinne, missä me nyt olemme?" tyttö kysyi. "Aika outo ajatus, että joku haluaisi joskus vain päästä elämän yksinkertaisesta arjesta eroon yhdellä hypyllä. Joskus he eivät edes kuole, vaan jäävät kiduttavaan elämään, tuntien sen nyt vielä kivuliaampana", Miyako hänen vierestään vastasi.

Daisuke hymyili, ja nojasi reunaan. "Me olemme kaikki elämän nukkeja, mutta kuka vetää naruja..." poika kuiskasi. "Sinun luulisi jo tajunneen tuon kysymyksen", Takeru totesi hiljaa, nojaten katolta pois vievään oveen. Kaikki käänsivät katseensa tähän. "Mielessäsi on varjo, Takeru", Hikari sanoi. "Niin, varjo, joka ei lähde niin helposti." blondi vastasi, nousten seisomaan suorana. Hän käveli ystäviensä luo ja katsoi nyt jo hämärää taivaanrantaa.

"Aurinko nousee ja laskee..."

***

Ken makasi lattialla, hänen ihonsa oli niin kalpea. Hänen vieressään oli veitsi, sekä aspiriinipurkki, joka oli melkeinpä tyhjä. Päätä huimasi, kädet alkoivat olla tunnottomat.

...kuu vaihtaa muotoaan joka kuukausi uudestaan ja uudestaan...

Ken alkoi täristä. Hänellä oli niin kylmä. Niin kylmä... Jokainen häne kehonsa osa värisi.

...muuttaen muotoaan tulevaan, olevaan, menevään ja tyhjään.

Hän tarttui ranteeseensa. Sitä poltii. Sanoinkuvaamaton kipu. Punainen virta joka levisi hänen huoneensa lattialle...

Me olemme kaikki kuin tähtiä, niillä on hetkensä, ja lopullinen aikansa...

Ken heijasi itseään eteenpäin. Häntä huimasi. Koko huone pyöri ja värit vääristyivät muotojen kanssa. Hänellä oli niin kylmä...

...mutta juuri sinä hetkenä, ne ovat kirkkaimillaan

Ken käännähti kivusta, hänen jokainen osansa kihelmöi, kirveli, kylmäsi ja poltti yhtä aikaa. Hänen oli päästävä pois!

Ihmisellä on oma käsityksensä ajalle, vaikka se onkin kaukana siitä ajasta, mikä on todellista, mikä valhetta

Ken raapaisi itseään kasvoihin. Pois tästä kehosta, pois elämästä, pois tuskasta! Pois! Pois...

Ja kun he sitä vähiten odottavat, on tuo aika mennyt menojaan, heidän mielestään liian nopeasti

Hän huusi. Huusi kaikesta kivusta, tuskasta, syyllisyydesta ja vihasta. Miksi hän oli edes tullut tähän maailmaan? Miksi hänen oli pitänyt tulla tekemään kaikki ne virheet?

Mutta se elämässä onkin kiehtovaa. Meidän entinen yksinkertainen ajattelu tapamme, joka muokkasi meistä sitä, mitä kerran olimme

Ken huusi minkä kurkustaan pääsi. Miksein hän päässyt pois?! Hän oli häkissä oleva lintu, joka halusi pois. Lintu joka ei koskaan ollut nähnyt sitä oikeaa maailmaa, joka sen ympärillä oli. Miksei hänkin voinut lentää pois, kuin vapaa lintu?

Heillä kaikilla on yksi tilaisuus, joka saa heidät elämään sen elämän, jota ovat aina halunneet. Joskus kuitenkin, se ei ole niin helppoa. Joskus elämä heittää heidät keskelle myrskyä, joskus taas ei

Kirkas valo hänen ympärillään. Hän tunsi lämmön kohoavan ruumiseensa. Hän nousi pystyyn. Seisoi jaloillaan, kuin juuri elämänsä aloittanut. Ken katsoi taakseen, näki itsensä. Hän katsoi itseään, näki itsensä vahingoittumattomana. Oliko hän nyt...

Mutta kun vuoromme tulee, tiedämme sen olevan lopullista, eikä mikään enää muutu. Kun saamme uuden kaivatun elämän, joka antaa meille voiman kaikkea sitä vastaan, joka meiltä jäi siihen kotiimme. Kuinka me sitten saamme elettyä sen elämän, jonka menetimme?

Hän tunsi sen. Tunsi elottomuuden. Hän ei ollut enää oikea. Ei olemassa. Höyhen oli lentänyt tuulessa kauas pois. Mustat vaatteet hänen päällän yllättivät, mutta hän tiesi kuitenkin. Hän ei enää koskaan kärsisi, tai laittaisi kärsimään.

***

"Elämämme nousee ja laskee, kuin päivä, jota pidimme yksinkertaisena. Joskus ajattelimme, että joka minuutti on minuutti pois meistä. Tajusimme kuitenkin vasta nyt, että se on liian todellista", Takeru lopetti. Hän sulki silmänsä ja huokaisi. Poika kääntyi kannoillaan uuteen mustaan hahmoon päin.

"Tervetuloa joukkoon Ken."

Loppu

Loppukommentit: Ja se oli toinen osa Oliko se tämän arvoista?-tarinalleni! ^-^ Huh, oli tosi vaikea keksiä tuo loppu lause. No, nyt tiedän ainakin, että minulle on hemmetin vaikeaa tehdä tarina, jossa ei näytetä Takerua edes kerran... -_-

No, kun AG sanoi: "Sun pitäis tehdä Oliko se tämän arvoista kakkonen" kiinnostuin ideasta! xD Ja minulla kun oli sen verran vappaa-aikaa, ja sitten taas ei ollutkaan... No, tämän teko kesti noin kaksi kuukautta... xP Kjiäh.

No, ainakin kaikki Nuggetin Ken-fanit saivat tyydytystä elämäänsä! =) Toivottavasti muutkin pitivät! Peace. Out.

~Bitenshi~