Kommentit: Tämä nyt vain oli hetken mielijohteen päähänpisto... Toivottavasti se oli sen ajan arvoista! ;)

Oliko se tämän arvoista?

Katson maahan ja nauran itsekseni. Voitto! Ne kirotut kakarat ovat poissa! Nauran vielä lisää ja nauru kaikuu aavikolla tuulen suhistessa sanojaan. Katson alas taistelukentälle. Näen vain ruumiita.

Ne typerät lapset aikoivat estää lopullisen Digimaailman valtaukseni. Typerykset. Minun mahtiani ei uhata. He vain tulivat. Ilman suurempaa syytä, tunkeutuivat tukikohtaani digimonkumppaniensa kanssa. Kai he haluisivat pelastaa tämän surkeitten otuksien asuttaman maailman. Mutta miksi? Miksi tehdä jotain, joka ei hyödytä itseään? He olivat pelkkiä typeryksiä. En tunne heitä kohtaan mitään. Pelkkiä siirappimaisia ääliöitä. Tehdä jotain maailman hyväksi... Pah! Mitä se maailma heille antoi?

Pysähdyn äkkiä. Käännän itseni. Pikkupoika. Pienin heistä. Hän makaa maassa niin hiljaa, että jopa melkein tunnen syyllisyyttä.

"Hah! Minäkö? Mahtava Digimonkeisari, tuntisin jotain tuota surkeaa roskasakkia kohtaan?! Naurettavaa!" nauran itsekseni, mutta äkkiä, näen jotain.

"Minä olen sinua nuorempi, mutta uskallan sanoa sinulle, että halveksin sinua! Olet häpeäksi koko ihmiskunnalle!"

~VÄLÄHDYS~

"Senkin saastainen ihmiskunnan häpepillkku! Miten voit tehdä jotain tälläista?!" tuo poika huutaa minulle ilman pelonhäivääkään. Miksi? Olen juuri satuttanut hänen digimonkumppaniaan. "Älä uhkaile minulle! Et tiedä kenelle puhut!" huudan raivoissani ja lyön piiskallani tuota pientä olentoa. "Kimeramon! Tuhoa hänet!" käsken ja katson hymyillen kuinka luomukseni iskee hänet kohti tukikohtaa. "IORI!!!" eräs noista lapsista huutaa. Tuo tyttö. Hän on myös vanhoja valittuja. Nähnyt monet kuolemat. Miksi hän huutaa noin kauhuissaan. Hän välittää tuosta pikkupojasta. Iori... Sekö hänen nimensä on? Iori tömähtää tukikohtani seinään ja putoaa hiekkaan. Kimeramon lyö hänet suoraan takaisin ystäviensä luo. Pieni ruumis on ruhjeilla ja vuotaa verta. Se tyttö joka huusi äsken panee kätensä suunsa eteen ja on ihan hiljaa. Hän ei halua uskoa tapahtunutta. Toinen noista tytöistä juoksee ystävänsä luo ja luhistuu ruumiin viereen. Hän tuijottaa minua raivoissaan ja rupeaa itkemään. Värähdän kun tunnen tuon tuijotuksen. Se saa minut tuntemaan jotain. Mitä? Mitä minä tunnen?

~VÄLÄHDYS~

Kaadun maahan ja vilkuilen ympärilleni. Se... se tuntui niin todelliselta. Tuijotus. Tytön katse porautui suoraan lävitseni. Ne silmät olivat vihaa ja kyyneleitä täynnä. Ne saivat minut tuntemaan jotain... En tiedä mitä, mutta se sai minut tuntemaan itseni jotenkin... pahaksi. Tuo sana toistuu päässäni monta kertaa ja ääni kovenee entisestään.

"Tiedät kuitenkin, että se on totta. Odotin, että sinussa on edes jotain hyvää..."

Havahdun ja käännän taas päätäni. Tuo ääni... Se tuli jostain takaani. Tuntui kuin se tulisi jostain ruumiista. Kävelen kohti äänen tulosuuntaa ja jään seisomaan niille sijoilleni. Maassa makaava ruumis. Tämän lapsen minä tunnen... Daisuke Motomya...

Hänessä on jotain joka saa hänet näyttämään erilaiselta. Katseeni siirtyy pieneen kiiltoon sivusuunnalla. Astelen tämän kiilteen luo ja nostan maasta lasit. Nämä olivat aina pojan päässä.

"Hah! Ai niinkö muka, Ken, Ken, Ken Ichijoji!"

Tuon äänen kuullessani tunnen vastustamatonta vihaa ja heitän lasit tuon pojan ruumista kohti. Ne osuvat suoraan hänen päähänsä. Lasit kimpoavat päästä pari milliä pois päin ruumiista ja huudan raivoissani: "ÄLÄ SANO MINUA SIKSI!! MINÄ OLEN DIGIMONKEISARI!!" Hengitän kiivaasti ja tunnen kuinka päässäni jyskyttää. Pelkäänkö minä? Ei. Minä en pelkää! Olen Digimonkeisari!

Kävelen pois raivoissani. Minä en pelkää! Se kuulemani ääni oli vain harhaa! Kukaan ei voi puhua kuolleena!

~VÄLÄHDYS~

"Miksi sinä teit noin?!" tuo poika huutaa minulle kuin viimeistä päivää. Eräs heistä tarttuu Daisukeen ja sanoo hänelle: "Ei kannata raivota Daisuke! Emme voi enää tehdä mitään!" hän huutaa ystävälleen. "Suu kiinni Takeru!!" Daisuke huutaa ja lyö poikaa poskelle. Takeru... Hän on vanhoja valittuja... "SINÄ SYDÄMETÖN JULMURI! MINÄ EN VOI SALLIA TÄTÄ!!" Daisuke huutaa minulle taas. Hän on selvästi raivoissaan. Miksi? Tapoin heidän ystävänsä... Siksi. Siksi hän on raivoissaan. Daisuken digimonkumppani hyökkää minua kohti ja yrittää satuttaa minua. Typerää! Lyön tuota digimonia ruoskallani ja katson kuinka Kimeramon viimeistelle työni. Uusi kuollut. Olen tyytyväinen. Tätähän minä haluan. Hymyilen ivallisesti ja nauran kaiken päälle. Sitä Daisuke ei enää kestä vaan hyökkää suoraan minua kohti. Kimeramon lyö tuon säälittävän hölmön maahan. Hänen ystäviensä kasvoilla ovat kauhistuneet ilmeet. Kimeramon ottaa kätensä hitaasti pois pojan päältä ja hän katsoo minua. Kuulen hädintuskin kun hän kuiskaa viimeiset sanansa: "Minä uskoin, että sinussa on jotain hyvääkin..." Näin hän sanoo ja päästää viimeisen henkäyksensä. "DAISUKE!!!" kuulen Takerun huutavan.

~VÄLÄHDYS~

Hätkähdän taas ja epähuomiossa kompastun johonkin. Käännän katsettani ja näen oman Kimeramonini käden. Surkimus heitti kuitenkin henkensä! Niin paljon käytin siihen aikaa mutta se tuhoutui surkeitten Armor digimonien hyökkäyksestä! Se itse oli Ultimate tasoa. "Surkimus!" huudahdan ja potkaisen sen kättä. Silloin kuulen päässäni äänen.

"Vai loit sinä digimonin? Sinulla ei ole oikeutta siihen!"

Käännän kauhuissani päätäni ja huomaan tuon minua tuijottaneen tytön ruumiin. Hänen päähineensä on vierinyt pari senttiä pois ruumiista ja hänen lasinsa ovat vinossa. Naurahdan hiljaa. "Sen siitä saa kun uhkailee minua", totean kylmästi ja nauran uudestaan. "Minulla muka ei oikeutta. Olen sentään Digimonkeisari! Minulle mikään ei ole mahdotonta!"

~VÄLÄHDYS~

Tuo tyttö itkee katkerasti maassa. Hänen kaksi ystäväänsä ovat kuolleet ja nauran hänen itkunsa läpi. Äkkiä tuo nyyhkyttävä surkimus nousee pystyyn ja huuta minulle täyttä kurkkua: "KUINKA SINÄ SAATAT TEHDÄ JOTAIN TÄMMÖISTÄ!!! OLET ITSEKIN IHMINEN, MUTTA ET EDES NÄYTÄ HUOMAAVAN SITÄ!!! ONKO SINULLA YHTÄÄN OMAATUNTOA!!!" Hätkähdän kuullessani tuon huudon. Äkkiä kuitenkin vastaan siiheen: "Omatunto! Ja pah! Se heikkojen kirous! Se, joka tekee ihmisestä lällyilevän surkimuksen! Se, joka saa ihmisen säälimään hölmöja moukkia! Se, joka saa ihmisen sellaiseksi raukaksi kuin te!!! EN USKO, ETTÄ TARVITSEN JOTAIN SEMMOISTA TURHAA, KUIN OMANTUNNON!!!" Tyttö ei kuitenkaan edes hätkähdä vaan vastaa heti näin: "Sinusta omatunto on siis turha?! Se, joka tekee ihmisestä hyvän ja avuliaan! Se, joka auttaa sinua päättämään mikä on oikein, mikä väärin! Se, joka saa ihmisen tuntemaan olonsa joko tärkeäksi, tai turhaksi!!!" "Miyako, lopeta jo!" toinen tytöistä huutaa. "EN LOPETA HIKARI!!! TUO LURJUS ANSAITSEE OPETUKSEN!!! HÄN SENTÄÄN TAPPOI YSTÄVÄMME!!!" tyttö kiljuu ystävälleen. Miyako... Hikari... Ne ovat heidän nimensä. "Sanon rehellisen mielipiteeni sinusta: SINUSTA EI OLE MIHINKÄÄN!!! OLET VAIN YKSI TYHMÄ IDIOOTTI, JOKA EI OSAA KUUNNELLA OMAATUNTOAAN, TAI JOTAKIN MUUTA!!!" Miyako raivoaa minulle ja yhdestä käskystä hän jo makaa kuolleena maassa.

~VÄLÄHDYS~

"OMATUNTOAKO SINÄ MINUSSA LUULET OLEVA?!!!" huudan taas hiljaisuuteen ja olen hiljaa hetken. "Mitä minä oikein teen?" kysyn itseltäni. "Huudan pelkkään hiljaisuuteen. Kuin... jokin ääliö... Mitä minusta on tullut?" Katselen ympärilleni ja huokaisen. Tätähän minä aina halusin. Tuhota nuo lapset ja saada tämän maailman itselleni. Nyt se on toteutunut.

"Kauanko sinä nyt oikein aiot leikkiä tuota maailmanvalloitusta?"

"Mitä?!" huudan äkkiä.

"Onko se, hauskaakin?"

"MItä sinä oikein höpötät?! Olen Digimonkeisari!"

"Ja tuo mainitsemasi pimeä voima. Et sinä edes tajua mitä se tarkoittaa."

"Sinä olet väärässä!!!"

"Minä varoitan sinua: Sinä leikit tulella, joten kasva isoksi."

"OLE HILJAA!!!" raivoan ja lyön ruoskallani ilmaa. "Minulle ei puhuta noin!!!"

~VÄLÄHDYS~

"Sinä tiedät, että jos jatkat tätä pimeyden voima riistäytyy käsistäsi!!! Etkö kertakaikkiaan ymmärrä, että sinun pitää lopettaa NYT!!!" kuulen sen pojan äänen taas. Hän huutaa minulle koska olen tappanut hänen ystäviään. Mutta onko se ainoa syy? "Suu kiinni! Et voi määräillä minua! Olen Digimonkeisari!" vastaan hänelle. "Sinä vain jaksat jankuttaa tuota samaa!" se tyttö huutaa minulle. "Juuri niin! Sano vain olevasi Digimonkeisari, vaikka oletkin vain typeriin pukuihin pukeutuva ja ruoskaa heilutteleva valittu lapsi!" Takeru vakuuttaa ja tuijottaa minua silmät täynnä vihaa. "Olkaa hiljaa!!! Olenkin ehkä valittu lapsi, mutta en varmasti kuin te!!!" "Älä viitsi enää jankuttaa tuota samaa vanhaa!!! Olen kyllästynyt sinun lapsellisuuteesi ja digimonien satuttamiseesi!!! Sinä et kyllä osaa mitään muuta kuin olla raakalainen!!!" "Ja tiedätkö mitä? Me olemme nähneet paljon enemmän kuolemia kuin sinä. Mutta me olemme aina ystävienkin kuoleman jälkeen jatkaneet taistoa pimeyden voimaa vastaan!" "Mitä sinä ajat takaa? Tuo ei liikuta minua!" "Ajan takaa sitä, että sinä et edes osaa käsitellä sitä pimeyden voimaa!!! Vaikka luuletkin, niin se ei ole niin!!! Kasva isoksi, Ichijoji!!!" Takeru ärjäisee ja Hikari aloittaa myös saman. "Olen täsmälleen samaa mieltä, mutta sinä et myöskään tajua kuinka tärkeä hyvyyden voima on! Hyvyyttä on pimeydessäkin! Voisi jopa luulla, että sinun niinsanottu sydämesi antaisi sinulle jotain neuvoja mikä on oikein, ja mikä väärin!!!" "TE ETTE SITTEN TAJUA KETÄ UHKAATTE!!!" karjaisen ja isken ruoskallani ilmaa. "KIMERAMON!!! ISKE HEIDÄT KUOLIAIKSI!!!" Nuo kaksi eivät edes pakene vaan pysyvät paikoillaan. Heidän digimoninsa yrittävät viimesen kerran tuhota Kimeramonin, mutta epäonnistuvat ja kuolevat yrityksessä. Kohta heidän kumppaninsa ovat myös mennyttä. Seison kalliolla ja katson taistelukentälle. "Ken. Sinä teet väärin", Wormmon kuiskaa minulle. Käännän pääni raivoissani sitä päin ja isken sitä ruoskalla. "SINÄ ET PUHU MINULLE!!! ETKÄ SANO MINUA KENIKSI!!! OLEN DIGIMONKEISARI!!!" "Ei, Ken. Sinä olet Ken Ichijoji joka ei ole paha, tai edes ajattele tekevänsä mitään tämmöistä!!!" Wormmon raivoaa minulle ja katsoo minua kuin roskaa. "NYT RIITTI!!!" karjaisen ja Kimeramon tekee hyökkäyksensä Wormmoniin. Hiljaisuus laskeutuu Kimeramonin vedettyä myös viimeisen henkäyksensä. Sen kaikki energia kului taistelussa. Olen yksin.

~VÄLÄHDYS~

Katson tuota ruumista. Se oli ennenkin sanonut minulle, että minun ei kannata jatkaa. Takeru. Hänen nimensä oli Takeru. Näen hänen silmäluomiensa alta pilkistävät syvän siniset silmät. Ne ovat elottoman sumeat. Kävelen poispäin ja löydän toisen ruumiin. Hikari. Se tyttö. Hän on niin hiljaa. Hiljaa ja hänen ihonsa on kalpea kuin aaveella. Tuntuu kuin hän olisi yrittänyt ennen kuolemaansa taistella jonkin... tärkeän puolesta. Pelkän datanko vain? Eihän Digimaailma ole mitään muuta. Vai onko?

"Etkö sinä tajua noin yksinkertaista asiaa, vaikka olet valittu lapsi?"

Kuulen myös uuden äänen. Se ei kuulu mistään kaukaa. Se kuuluu ihan vierestäni. Tämä ääni itkee.

"Sinä tapoit heidät... Sinä tapoit heidät kaikki!!!" Ennen kuin ehdin sanoa mitään jokin raapiva on jo kimpussani ja tekee kasvoihini syviä haavoja. Tämä otus hyppää pian pois ja istuu maahaan Hikarin viereen. "Sinähän... Olet hänen kumppaninsa..." minä kuiskaan. "Niin olen!! En kuollutkaan, vaan pyörryin!! Heräsin huutoihisi ja jäin Hikarin luokse! ET VARMAAN EDES VÄLITÄ MITÄ MENIT TEKEMÄÄN!!!" "Mitä minä muka tein? Tapoin viholliseni. Siinä kaikki", minä totean. "Ei!! Siinä ei ole kaikki!! Menit tappamaan viattomia lapsia!! Olet syyllistynyt ihmisen murhaan, ilman mitään syytä, ja se vainoaa sinua koko lopun ikäsi!!" tuo kissamainen digimon huutaa. Äkkiä tunnun havahtuvan. Tajuan, mitä olen tehnyt ja elämäni tuntuu olevan pilalla. Käännyn pois, mutta näen jotain joka saa minut pysähtymään.

"WORMMON!!!" kuulen itseni huutavan ja kaappaan pienen digimonin ruumiin syliini ja itken vuolaasti. "Mitä... mitä minä olen mennyt tekemään??!! Se oli minun syytäni!! Minä käskin Kimeramonin tappaa sinut!! MINÄ!!!" huudan ja itken katkeria kyyneliä. Jätän ruumiin paikalleen. Juoksen pois itkien kyyneliä. Kyyneliä, jota olisin voinut vuodattaa paljon aikaisemmin. Kyyneliä, jotka saavat minut tajuamaan mitä olen tehnyt. He yrittivät kertoa minulle. He yrittivät sano, että Digimaailma on olemassa. Että näin ei olisi käynyt, jos olisin kuunnellut heitä. Oliko se kaikki tämän arvoista? Sain tappamalla tämän maailman. Maailman, joka ei edes ole melkein hengissä minun takiani!

Jokin häikäisee silmäni ja näen kuinka aurinko on nousemassa. Sen valo saa kyyneleeni hohtamaan kuin pienet kristallit. Heitän lasini pois ja valahdan polvilleni erämaan hiekkaan. Lyön maata raivoissani ja itken. En tiedä miksi tein sen. Jokin valtasi minut. Tai sitten vain välttelen asioita, jotka ovat totta. Tiedän vain, että minä tapoin heidät...

Loppu

Loppukommentit: Jaha, jaha. Että tämmönen tarina. Ensin siitä piti tulla lyhyt, mutta se muotoutui näinkin pitkäksi... EN KADU MITÄÄN TÄSSÄ TARINASSA!!!! Myönnän. Se jäi aika tyhmään kohtaan, mutta se juuri saa sen dramaattiseksi... Olen puhunut.

~Bitenshi~