Kommentit: No niin... Takeru draamaa... Mistäköhän tämä taas päähän pälkähti? Hällä väliä, mutta se on kaunis!!! *snif*

Sä oot valo mun pimeydessäin

Siitä on kauan. Niin kauan, ja silti se tuntui sinä päivänä sisimmässäni. Sinä päivänä, kun tämä alkoi. Kaikki, joka johti tähän. Siksi minä olen tässä, ja kuolema lähestyy hetki hetkeltä. Ensin, haluan kuitenkin kertoa mitä tapahtui...

***

Siinä minä olin. Ratkaisemassa mitä yksinkertaisinta tehtävää, kun se iski tajuntaani: Perheeni ei ole kokonainen. Kun ajattelin tuota asiaa, tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut päälleni. Kaikki tuntui pahalta ja hirveältä. Työnsin matikankirjan pois ja laitoin tietokoneen näppäimistön tilalle. Yhdistin itseni nettiin ja olin kohta chattihuoneessa, jossa kävin. Etsin sieltä yleistä chattikamuani: Life. Elämä. Itse käytin nimeä: Hopefull. Toiveikas. Kirjoitin:

"Life, oletko tällä? Minulla on ongelma ja kaipaisin neuvoa..."

"Jeps. Tällä ollaan! Mikä on ongelma?"

"Katsos, kun kuten kerroin sinulle jo aiemmin, perheeni on eronnut. Näen veljeäni kuitenkin joskus, ja se ei ole niin paha asia. Mutta nyt, kun tänään ajattelin asiaa, tunsin kauhean tunteen. Onko sinulla mitään ajatusta, mistä se johtuisi?"

"No, eipä tosiaan ole."

"Harmi. Moi sitten!"

Suljin netin ja aloin hypistellä kaulassani olevaa korua. Yamatolta. Silloin kun hän lähti, noin viikko sitten...

~~~~~~~~

"Tule jo, Yamato!" yksi hänen bändinsä jäsenistä huusi. "Joo, tullaan!" Yamato huudahti ja katsoi minua taas. "Koita pikkukaveri kuule pärjätä muitten kanssa, kun minä olen poissa", hän tokaisi ja pörrötti tukkaani. "Joo, varmasti", minä virnistin. Yamato otti taskustaan jotain ja näytti sitä minulle. "Se on sinulle. Mitä pidät?" hän kysyi. Katsoin korua tarkemmin. se oli puusormus, nahkanaruun ripustettuna. Otin sen käteeni ja pistin kaulaani. "Sehän näyttää hyvältä!" Yamato naurahti. "Hyvää matkaa sitten vaan kiertueelle", minä totesin. "Eihän se meidän ole. Yhden toisen ja me toimimme lämppärinä", Yamato selitti. "Vain viikko?" minä varmistin. "Vain viikko." "Yamato!" "Joo! Nähdään viikon päästä!" Yamato huikkasi ja kiipesi heidän bussiinsa.

~~~~~~~~

"Huomenna hän tulee taas. Ei se kauan ole", mutisin itsekseni ja hymyilin.

Oli seuraava päivä ja olin melkeinpä unohtanut eiliset mietteeni. Me kaksi seisoimme siinä ja odotimme bussia. Ai ketkä me? No, minä ja Taichi. Odotimme Yamaton keikkabussia siinä hieman kylmissämmekin. Oli varhainen aamu ja pakkastakin oli noin kahdeksan astetta. Tärisin kylmissäni ja Taichi sanoi: "Voin kyllä antaa takkini sinulle. Jos sinulla on kylmä." Pudistin päätäni ja vakuutin: "Kyllä minä kunnossa olen. Vähän vaan viluttaa..." Tärisin taas. "Okei. Tehdään se sitten tällä tavalla", Taichi tokaisi ja kietoi kätensä ympärilleni. "Lämmitän sinua. Minullakin on kylmä", Taichi totesi rauhallisesti. Katsoin häntä merkitsevästi. "Älä huoli. Veljestäsi minä kiinnostunut olen. En sinusta", Taichi virnisti. Jep. taichi ja Yamato olivat paljastaneet tunteensa toisiaan kohtaan noin kuukausi sitten. Ei siinä sen enempää asiaa.

Huokaisin ja luovutin sitten. Taichi oli sitäpaitsi ihan hyvä patteri. (ei huolta. en minä tähän Taikerua laita) Siinä me seisoimme. Bussipysäkillä Taichi halaamassa minua. Lopulta tieltä ajoi sininen bussi, joka pysähtyi pysäkin eteen. Ovi aukesi ja Yamato tuli ensimmäisenä ulos ja käveli luoksemme. "Jaahas. Sitä ollaan sitten pikkuveljeni kanssa kimpassa, vai?" Yamato ivaili. "No, hekoheko", Taichi sanoi ja päästi kätensä irti minusta. Halasin Yamatoa ja sanoin: "On tosi hyvä saada sinut takaisin!" "Oliko sillä muka noin ikävä?" Yamato pelästyi. "En tiedä. En asu samassa talossa", Taichi naurahti.

***

"Daisuke! Jätä muillekin vähän!" Ken huudahti, kun Daisuke otti uutta kourallista sipsejä kulhosta. "Mutta minä en ole syönyt paljon mitään tänään!" Daisuke ruikutti. "Leffoja ei ole edes tuotu vielä, ja sinä olet syönyt melkein kaikki herkut!" minä tiuskaisin ja otin tyynyn käteeni. "Tämä tarkoittaa sotaa!" huusin ja mottasin Daisukea tyynyllä päähän. "Oliko tuo haaste?" Daisuke tivasi ja otti myös tyynyn käteensä.

Siinä me kaksi aloimme tyynysotaa Kenin istuessa Yamaton sängynlaidalla katsomassa nahisteluamme. Jos ihmettelet mitä on tapahtunut, niin me olimme päättääneet (Daisuke, Ken, minä, Taichi ja Yamato) että pitäisimme pienen leffaillan. Meidät kolme oli jätetty järjestämään herkut paikoilleen, kun Taichi ja Yamato olivat vuokraamassa videoita.

"Tietysti! Kun me olemme vain tunnin poissa te olette jo sotkemassa huonettani!" Yamato naurahti ovenpielestä. "Ikäviä uutisia. Daisuke söi melkein kaikki sipsit, joudutte ikävä kyllä kääntymään takaisin", Ken virnisti. Taichi iski silmää Yamatolle ja kiskaisi selkänsä takaa megapussin sipsejä. "Kyllä me Daisuken tunnemme. Ei häntä herkkujen kanssa voi jättää, edes minuutiksi", hän nauroi. "En koskenut karkkeihin!" Daisuke puolustautui. "Niin varmaan..." minä tuhahdin. "Syö tyynyä Takaichi!" Daisuke huudahti ja syöksyi taas, tyyny ojossa, kimppuuni.

"Nyt kyllä pitäisi päättää, mikä leffa katsotaan ensin", Yamato tokaisi ja pyöritti silmiään. Me lopetimme tappelemisen ja katsoimme Yamatoa ja Taichia. "Mitä kaikkia te toitte?" me kolme kysyimme yhteen ääneen. "No, minä halusin välttämättä jotain jolla pelästyttää teidät, kun taas Yamato halusi jotain vähemmän karmivaa ja Daisuke halusi scfiä, Ken, jonkin tosi klassikon ja Takeru komedian..." Taichi aloitti. "Joten toimme kaikkia!" Yamato lopetti ja kiskaisi selkänsä takaa ison muovipussin ja kumosi sen sisällön sängylleen.

Sängylle putosivat: Matrix, Muumio, Titanic, Taru Sormusten Herrasta: Kaksi Tornia ja Sormusten Ritarit, Charlien Enkelit, Tähtien Sota: Imperiumin Vastaisku, Mars Hyökkää, Kolmas yhteys ja kaiken kukkuraksi: Not Another Teen Movie. (nämä ovat kaikki minun, ja Jammun suosikkeja, paitsi että en perusta marssilaisista... enkä ole nähnyt Kolmatta yhteyttä... ja vain Jammu on katsonut NATM:än)

"Jes! Tästä tulee todellinen maratoni!" Daisuke tokaisi. "Aloitetaan komedialla", Ken päätti. "Sopii! Mutta odottakaas vaan, kun päästään kauhuosioon..." Taichi naurahti hullutiedemiesmiäsesti. "PÖÖ!" hän huudahti ja alkoi kutittaa Yamatoa. "Armoa! Ei saa!" Yamato hekotti.

***

Olimme päässeet huumoriosiosta klassikko-osioon. Olimme Tarussa Sromusten Herrassa. "Popcornit, kiitos!" Taichi huudahti huoneen laidalta. "Shh!" Yamato sihahti Taichin vierestä. Ojensin kulhoa sängynlaidalta, katse yhä ruudussa. Äkkiä luolapeikko karjaisi kuuluvasti ilmestyessään Frodon eteen, ja putosin sängyltä. Daisuke purskautti limsat ulos suustaan ja Ken nielaisi karkin väärään kurkkuun ja alkoi kakoa kuuluvasti. Yamato läpsäisi Keniä selkään ja Ken vetäisi ilmaa keuhkoihinsa.

Kauhuosio. Daisuke oli piiloutunut peiton alle, Yamato oli kiinni Taichissa, joka pelotteli häntä aina välillä huudahtamalla "pöö". Ken istui melkein vieressäni kädet polviensa ympärillä, heijaten itseään aina välillä.

"Pelottaako?" kuiskasin ja Ken katsoi minua. "Minuako? Ei ikinä!" Ken uhkasi. Tv:stä kuului kauhistuttava kirkaisu ja Ken hätkähti ja halasi minua, niinkuin muka olisin ollut hänen äitinsä. "'Ei tietenkään' hän sanoo ja käpertyy Takeruun kiinni kuin sylivauva!" Taichi virnisti. Näytin hänelle kieltäni ja Ken irrottautui minusta. Jotenkin minusta tuntui, että jäin kaipaamaan sitä otetta.

"Menen ulos", Yamato totesi katsottuaan kelloaan, ja lähti huoneesta. "Mitä hän menee tähän aikaan? Kellohan on melkein keskiyön", Daisuke mietti ja uusi kirkaisu kuului teeveestä ja Ken tarttui taas minuun kiinni. Tunsin yllättävän lämmön tulvahtavan ruumiseeni. Aivan uuden tunteen.

"Ken..." minä mutisin. "Ups. Sori", Ken mumisi nolona ja olisin varmasti nähnyt hänen naamansa ihan punaisena, ellei huoneen ainoa valo olisi tullut telkkarista. "Mehu loppui. Käyppäs hakemassa lisää, Takeru", Taichi tokaisi ja heitti minua päin tyhjän muovipullon. Koppasin sen ja menin keittiöön.

Menin lavuaarille ja laitoin pulloon mehutiivistettä, kun kuulin ikkunasta jotain puhetta. Ikkuna oli auki ja jäin seisomaan sen luokse. "Toinen kerta tällä viikolla. Se on tavallinen maksu. Kaksikymppiä. Vasta-alkaja alennusta nääs..." toinen ääni totesi. "Okei. Siinä on rahasi. Ala vetää", toinen äänistä sai sydämmeni pysähtymään. Yamato.

Laitoin kengät jalkaani ja juoksin rappusia pitkin. Melkein törmäsin Yamatoon. "Takeru! Mitä sinä tuolla tavalla juokset?" hän hätkähti. Näin hänen käsissään pussin, jossa oli pari pilleriä. Asia valkeni yhdessä välähdyksessä. Riuhtaisin pussin hänen kädestään ja sanoin: "Miten itse selität tämän?" "Minkä?" "Älä luule minua tyhmäksi! Kyllä minä tiedän kun näen huumetta!" huusin raivoissani ja paiskasin pussin maahan. "Tätäkö sinä siellä matkalla teit? En voi uskoa tätä!" huusin veljelleni täyttä kurkkua. "Takeru... Minä voin selittää..." Yamato yritti. "Älä viitsi! Kyllä minä tajuan! Kokeilit kiertueella, jäit koukkuun, ja tässä sitä ollaan! EN OLE ENÄÄ PIKKUKAKARA!!!" huusin ja kirosin niin kauheasti kuin pystyin. Katsoin Yamatoa, tunsin kuinka kyyneleet olivat jo lähellä.

"Minä en voi uskoa tätä..." kuiskasin pidätellen itkuani. "Takeru. En voinut sille mitään. Kuten jo sanoit, jäin koukkuun. Olen päättänyt lopettaa, tänään minun oli kuitenkin aivan pakko ostaa tuo pussi. Olin sopinut jo siitä. En kuitenkaan enää ikinä tee mitään tuommoista! Ikinä!" Yamato vakuutti. Hän otti pussin maasta, ja heitti sen roskikseen. "En enää ikinä. Mutta ole kiltti, älä kerro Taichille tästä", hän pyysi. "Joo. Okei. Mutta en unohda", mutisin ja lähdin juoksemaan takaisin.

Minun veljeni. Huumeissa? Asia tuntui mahdottomalta. Avasin oven ja otin kengät pois jalastani. Menin keittiöön, jossa Ken oli jo täyttämäss pulloa minun sijastani. "Missä sinä olit? Odotimme kokoajan, ja lopulta minut passitettiin tänne!" Ken naurahti hieman, mutta näki ilmeestäni, etten ollut vitsailutuulella. Hypistelin kaulakoruani hyvin hermostuneena. "Mitä on tapahtunut?" hän kysyi huolissaan. Nostin päätäni ja pudistin sitä. "Ei mitään..." Ken hymyili hieman ja minulle tuli siitä hymystä outo tunne. Outo tunne, joka tuntui vatsanpohjassa asti.

Ovi paukahti ja Yamato astui sisään. "No, tulithan sinä!" Ken hihkaisi. "Joo... tulin..." Yamato mutisi ja meni takaisin leffateatteriimme. Katsoin hänen peräänsä. Miten en ollut huomannut mitään? "Mikäköhän häntä vaivasi? Tiedätkö sinä, Takeru? Takeru? Takeru!" Ken korotti ääntään ja laskeuduin pois mietteistäni. "Niin... siis mitä? Ei. En tiedä." Valehtelu tuntui pahalta. En halunnut valehdella. En ainakaan Kenille. Nyt oli kuitenkin pakko. Yamaton tähden.

***

"Haloo? Maa kutsuu Takerua!" Hätkähdin ja tuntui, kuin vasta äskettäin olisin tajunnut istuvani ruokalassa. "Houston... meillä taitaa olla ongelma", Miyalpo sanoi Daisukelle ja iski silmää. Daisuke iski takaisin ja nojautui minuun päin. "Joku tyttö?" "Olisiko Hikari?" Miyakoo virnisti. Tuosta osasta Daisuke ei pitänyt. "Ääähh... Älä viitsi..." "Ei huolta. Ei tyttö", minä mutisin. "Eikai vaan poika?" Daisuke kauhistui ja nojautui minusta poispäin. "Ei! Ja vaikka olisikin, niin ei se olisi ainakaan sinä!" minä tiuskahdin. "Joo, joo. Ihan tervettähän se kuitenkin on..." Daisuke vakuutti. Seuraavaksi he alkoivat kumpikin, vuorotellen, esitellä ehdotuksia. Miyako aloitti ja Daisuke ehdotti heti sen jälkeen.

"Kotihuolia?" "Ei." "Äidilläsi on poikaystävä, vai mitä?" "Ei." "Et pääse koristreeneihisi?" "Ei." "Joku kiusaa sinua?" "Ei!" "Pehmolelusi on kadonnut?" "EI!" huudahdin lopulta, mutta kukaan ruokalassa ei edes huomannut. "Mitä te huudatte?" Iori kysyi tullessaan pöytäämme. "Emme mitään... vai mitä, kaverit?" minä kysyin. "Ei, ei me huudettu", Daisuke tokaisi. "Niin. Mitä aihetta meillä olisi huutaa?" Miyako ihmetteli. "Te olette ihan pöhköjä!" minä nauroin ja nousin pöydästä.

***

"Jaa, että ei siis mitään?" Hikari varmisti. "Ei. Mikä teitä vaivaa? Näytän hieman poissaolevalta, ja heti jotain on vinossa!" minä tuhahdin. "Sori. Ei ollut tarkoitus ärsyttää", Hikari pahoitteli. " "Ei se mitään. Tiedän kuitenkin, että olette vain huolissanne..."

***

Chattihuoneessa purin sydäntäni Lifelle.

"Jaa, jaa. Varmaan aika pommi, kun veli käyttää huumeita?"

"Arvaa vaan. Olin aivan kauhuissani. Lupasin kuitenkin hänelle, että en kerro mitään kenellekään. Veljeni lupasi lopettaa, mutta minusta tuntuu, että häneen ei voi luottaa! Mitä minä teen?!"

"Rauhoitu ja kuuntele. Se sinun pitää tehdä. Jos vain raivoat veljellesi, huumeet voivat olla huononolon lääke. Älä siis suutu, vaan kuuntele häntä, hänestäkin voi tuntua pahalta."

Mietin hetken ja kirjoitin "Kiitos, Life. Tuntuu kuin voisin luottaa sinuun paremin, kuin muihin ystävini."

"Eipä kestä. ;) Älä kuitenkaan unohda muita kavereitasi! Moikka!"

Suljin netin. Kännykkäni soittoääni soi ja otin sen käteeni. Broidi. Eli Yamato. Käytin kaikista kavereistani lempinimeä. Vastasin. "Niin?" "Heippa. Tuota... halusin vain sanoa, että minulla olisi keikka, ja haluaisin sinut katsomaan sitä. Sopiiko?" "Joo, kai. Voisin minä tullakin." Välillämme oli pitkä hiljaisuus.

Yamato huokaisi ja sanoi: "Olen pahoillani siitä huume jutusta. Ihan todella olen." "Oletko sinä jo lopettanut?" "Tottakai olen! Miksi sinä kokoajan painostat?!" Yamato huusi ja sulki puhelimen. Tuosta hätäntyneestä äänestä tiesin, mistä oli kyse. Yamato valehteli.

***

En loppujen lopuksi mennyt sinne. Olisi minun ehkä kuitenkin pitänyt. Tuntui koko illan, että jotain oli pielessä. Äkkiä ovikello soi. Menin avaamaan ovea ja näin Kenin hengästyneenä ovella. "Ken! Mitä on tapahtunut?" ihmettelin. Ken hengitti kiivaasti. Hän oli ilmeisesti juossut koko matkan.

"Eikö sinun pitänyt olla siellä Yamaton keikalla? Ken?!" huusin. Daisuke ja Hikari tulivat kohta myös ovelle, yhtä hengästyneinä. "Takeru! Yamato... hän... hän..." Daisuke henkäisi. "Mitä? Mitä Yamatolle on tapahtunut?!" "Hän on sairaalassa!" Hikari kiljahti. "MITÄ?!" huudahdin. "Häntä ammuttiin yleisöstä!" Ken selitti. "ETTE VOI OLLA TOSISSANNE!" "Mutta kun ollaan! Taichi meni ambulanssilla hänen mukaansa, ja lähetti meidät tänne, hakemaan sinua, ja äitiäsi!" Daisuke huusi. "Äiti ei ole täällä! Lähdetään kuitenkin! Soitetaan sitten sairaalan puhelimesta!" ehdotin ja panin nopeasti kengät jalkaan, ja takin päälleni. Nappasin vielä hatun naulakosta ja aloin juosta.

"Hei! Odota vähän!" Ken huudahti. En kuunnellut vaan juoksin, juoksin, niin kovaa kuin pystyin. Tajusin kyllä, miksi häntä oli ammuttu. Huumekauppiaat eivät ottaneet hyväkseen, jos jätti maksamatta...

***

Suljin puhelimen hiljaa. Äiti oli tulossa. Isä oli ollut paikalla jo puolituntia, kun olimme päässeet sairaalaan. Taichi oli soittanut hänelle ambulanssista. Seisoin siinä paikallani. Äiti oli ollut aivan kauhuissaan, kun olin kertonut tapahtuneesta. Hän oli sulkenut puhelimeen kerrottuani, missä sairaalassa olimme. Olin pystynyt melkeinpä tuntemaan, kuinka hädissään hän oli ollut.

"Hei. Piristy. Hän on sentään vielä hengissä." Käänsin pääni Taichia päin. Huokaisin syvään ja istuin hänen viereensä ja painoin pääni lattiaa kohti. "En tiedä, pitäisikö minun kertoa tätä, mutta..." kuiskasin itku kurkussani ja Taichi kietoi kätensä ympärilleni. "Ei mitään hätää. Kerro pois", hän lohdutti.

Kohotin pääni ja katsoin häntä silmiin. "Hän kielsi, mutta en voi enää salata sitä sinulta. Sillä kiertueella... Siellä tapahtui jotain, joka johti tähän", sanoin ja tunsin, kuinka poskelleni vierähti lämmin kyynel. Taichi tarttui minua olkapäistä ja käänsi katseeni itseensä. "Kerro minulle. Mitä tapahtui? Mitä Yamato kielsi sinua kertomasta?" hän kysyi. "Hän... hän..." itkin, enkä voinut mitään tärinälleni. Taichi katsoi minua myötätuntoisesti. "Takeru. Kerro vain", hän sanoi. "Hän... kokeili huumeita... ja sitten..." Taichi päästi olkapäistäni ja katsoi minua epäuskoisena. "Oletko tosissasi?" hän kysyi. Nyökkäsin kyyneleet silmissäni ja jatkoin: "Sain tietää sinä leffa iltana. Ulkona hän osti joitakin huumepillereitä ja menin häntä rappuun vastaan. Huusin hänelle kovemmin kuin ikinä olen huutanut kenellekään. Olin aivan shokissa. Yamato katsoi minua silmiin ja vannoi, ettei enää ikinä tekisi mitään sellaista. Hän valehteli minulle katsoessaan suoraan silmiini! En voi uskoa sitä!" itkin nojaten Taichin olkapäähän. Taichi kuunteli vakava ilme kasvoillaan ja yritti lohduttaa itkuani.

"Tarkoitat, siis, että joku niistä huumekauppiaista ampui häntä. Ei voi olla totta..." hän kuiskasi. Nousin istumaan ja sanoin: "Miksei meidän anneta mennä katsomaan häntä?" "Yritin jo kysyä, mutta eivät ne antaneet lupaa. Sanovat, että häntä ei saa häiritä. Häiritä! Yamato pääsi kyllä siitä leikkauksesta, mutta aikamoisessa koomassa, sanon vaan!" Taichi tiuskaisi ja nousi seisomaan. "Taichi! Älä viitsi!" minä rauhoittelin häntä, mutta Taichi suunnisti vastaanottotiskille ja sanoi hoitajalle sen takana. "Missä Yamato Ishidaa pidetään?" "Anteeksi, mutta minulle on annettu ohjeet, olla päästämättä sinne ketään"; hoitaja valitteli. Taichi hermostui ja melkeinpä huusi: "Minun on pakko nähdä hänet!" Daisuke nousi seisomaan ja tarttui Taichia hartiasta. "Odotetaan vielä. Kyllä ne meidät sinne ajan myötä päästävät!"` hän vakuutti. Käänsin pääni lattiaan ja mietin asioita. Miten tämä oli mahdollista? Miksi juuri Yamato? Aloin taas hypistellä kaulakorua. Se oli ainoa muisto, siitä Yamatosta, johon pystyin luottamaan...

Ken istui viereeni ja katsoin häntä. Ken näytti kuin hänellä olisi jotain tunnollaan. "Mikä nyt?" minä kysyin. Ken huokaisi syvään ja keräsi selvästi rohkeutta. "Minun on kerrottava sinulle jotain. Näinä kuukausina minä olen halunnut kertoa, mutta en ole uskaltanut, ja..." Kenin keskeytti, kun eräs lääkäri tuli Taichin luokse ja kysyi. "Oletteko kenties Yamato Ishidan ystäviä." Nousin seisomaan ja Ken teki samoin. Hikari nousi myös seisomaan. Isä älysi mitä oli tekeillä ja nousi seisomaan myös. Hän sanoi: "Olen hänen isänsä. Mikä on tilanne?" Lääkäri katsoi meitä kaikkia ja kysyi:"Oletteko kaikki hänen ystäviään?" "Minä olen hänen veljensä. Kertokaa jo, mitä on tekeillä?" minä totesin. "Hyvä on. Teimme kaiken voitavamme, ja onnistuimme poistamaan luodin. Hän on kuitenkin koomassa. Teimme myös tarkastuksen, ja löysimme hänen kehostaan jotain, jota itseasiassa epäilimmekin. Se oli kokaiinia." Isä tuijotti lääkäriä, uskomatta mitä kuuli. "Yamatoko? Käyttäisi huumeita? Mies, oletteko vinksahtanut?!" isä huudahti. "Isä, älä viitsi..." minä kuiskasin. Isä piti suunsa kiiinni ja lääkäri jatkoi.

"Epäilemme, että häntä ampui huumekauppias, mutta se ei ole niinkään tärkeää. Tulin vain ilmoittamaan, että hänen tilanteensa alkoi huonontua. Voi olla, että hän ei ehkä selviä tästä. Se on todennäköisintä tässä tapauksessa..." Pommi jysähti suoraan päähäni. Koko maailma tuntui romahtavan. Yamato. Kuolisi? Ei. Se ei saanut olla totta!

"Ei... ei voi... ei saa... EI!!!" huusin ja juoksin ulos sairaalasta. "Takeru!" Ken huusi perääni. En kuunnellut. Juoksin niin kovaa, kuin pääsin. Katkerat kyyneleet polttivat silmiäni. Kyyneleet putoilivat silmistäni. En tiedä, kuinka kauan juoksin. Vartin? Puolituntia? Tunnin? Kuitenkin, päädyin jollekin sillalle. Katsoin alas, ja näin veden aaltoilevan noin kuusi metriä alapuolellani. Maailmani oli romahtanut. Yamato ei selviäisi. Miten minulle kävisi. Äiti ja Isä voisivat ottaa huoltajuuteni kuvioihin ja voisi tapahtua vaikka mitä. Ennen kaikkea, eräs asia kouristi minua sisälläni. Nimittäin Ken.

Se lämmin tunne sinä iltana. Se oli vaivannut minua koko viikon. Olin miettinyt sitä. Nyt mietin vielä enemmän, ja älysin jotain. Minä rakastin häntä. Olin kokoajan. Kun olimme saaneet hänet taas hyväksi, olin alkanut tuntea häntä kohtaan jotain. Miksi en ollut älynnyt aiemmin? Miksi en ollut tajunnut tunteitani? Olisin halunnut tunnustaa, mutta en pystynyt. En tiennyt noista tunteista. En tiennyt, tai halusin kieltää ne. Rakkauden tunteen. Kyyneleet valuivat silmistäni taas. Pyyhin ne pois, ja tein päätökseni. Tämä ei enää jatkuisi. Nousin sillan kaiteelle ja tunsin tuulen kasvoillani. Itkin yhä ja tuuli lennätti kyyneliäni hiljaisessa illassa. Kaupungin valot tuikkivat kuin olisivat olleet tähtiä. Nyt niitä ei näkynyt. Ei kuuta, ei mitään. Ainoa valoni oli noin kymmenen metrin päässä oleva katulamppu. Suljin silmäni ja henkäisin. Tuulen henkäys oli niin viileä. Tämä olisi viimeinen kerta, kun saisin tuntea eläväni. Ette usko, miltä tuntuu tietävänsä kuolevan. Otin hatun päästäni ja laskin sen sillalle. Katsoin aaltoja synkässä vedessä. Syksy kun oli vesi näytti ja oli varmasti kylmää. Otin kaulakorun kaulastani ja puristin sitä kädessäni. "Yamato..." kuiskasin ja jätin korun kaiteelle.

Tuuli vinkui korvissani ja kuljetti kyyneleitäni ilmassa. Se myös kuivasi kasvoni niistä. Henkäisin viimeisen kerran ilmaa ja aloitin viimeisen askeleeni. Askeleen tyhjyteen. Askeleeni, joka veisi kuolemaan. Ajattelin Yamatoa ja pyysin mielessäni anteeksi kaikkea, jota olin hänelle koskaan sanonut, tai tehnyt. Kuulin äkkiä huudon.

"Älä tee sitä!"

Astuin jo tyhjään ja tunsin kuinka putosin. Äkkiä jokin tarttui käteeni.

"Et saa tehdä sitä!"

Katsoin ylöspäin. Näin Kenin kasvot ja käänsin pääni alas aaltoihin. "Älä sekaannu tähän", sanoin. "Älä viitsi! En voi päästää irti! Olet sentään ystäväni!" Ken huusi. Käänsin pääni takaisin Keniin ja tartuin hänen käteensä, yrittäen repiä sitä irti omastani. "Päästä irti! Tämä ei kuulu sinulle!" "Kuulu kylläkin! Ja aika paljonkin!" Ken vastusti. "Et tajua mitään!" huusin hänelle. Ken pudisti päätään. "Ei. Kyllä minä ymmärrän. Et vain tiennyt, että purit sydäntäsi juuri minulle", Ken sanoi. "Mitä?!" ihmettelin ja katsoin Keniä silmiin. "Mitä sinä höpötät?!" Ken sulki silmänsä ja avasi ne kohta uudestaan. "En koskaan kertonut, mutta sinä olit tietämättäsi chattihuoneessa, aina minun kanssani puhumassa", hän selitti.

Katsoin häntä uskomatta korviani. "Olitko sinä Life? Olit kokoajan, etkä kertonut!" "Olen pahoillani siitä, mutta minulla on toinenkin syy, jonka takai en voi päästää irti kädestäsi", Ken sanoi ja huokaisi. Päästin oman käteni irti hänen kädestään. Puristin sitä kättä kovemmin. "Mikä?" kysyin. Kenin silmät olivat jo kyyneleissä. Olisin vain halunnut kietoa käteni hänen ympärilleen.

"Se, että... Takeru... minä... minä... Takeru, minä rakastan sinua!" Ken huusi loput ja itki enemmän, kuin olin koskaan nähnyt. "Rakastan, mutta en koskaan ole uskaltanut myöntää sitä! En siis halua päästää irti nyt!" Tunsin, kuinka omia silmiäni polttivat myös kyyneleet. En tiennyt mitä sanoa. Olin kyllä itse tuntenut samoin, mutta Kenin tunteet minua kohtaan... En ollut odottanut mitään semmoista. Kenin itkun keskeltä, kuiskasin hänelle: "Minäkin rakastan sinua."

Ken hätkähti ja katsoi minua kuin ei olisi odottanut kuulevansa tuota lausetta ainakaan minun suustani. "Rakastan sinua, mutta en voi antaa sen estää minua. Et tajua, kuitenkaan miltä minusta tuntuu. Minun pitää tehdä se, mikä minun täytyy. Päästä irti, Ken, ole kiltti", pyysin ja käänsin katseeni pois hänestä. "En voi! En halua päästää sitä ainoaa asiaa menemään, joka sai minut kokonaan pois pimeydestä! Sinä olit suurin tekijä minun palaamisessani hyväksi. En ole koskaan kertonut, mutta niin se on! Ei Daisuke, ei Kyo, ei Hikari, ei Iori, ei kukaan teistä enemmän kuin sinä! Kuinka kestit niin hyvin ruoskan iskun, kaiken sen kärsimyksen, jota aiheutin herättämällä Devimonin, Kimeramonin kautta, henkiin! En voinut uskoa sitä voimaa, mikä auttoi sinua jatkamaan! Silloin tiesin, mitä tunnen sinua kohtaan!" Ken huusi. Katsoin häntä. Tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat taas virrata silmistäni, ja kuiskasin: "Auta minut ylös, Ichijoji." Ken hymyili ja hymy sai minut sulamaan ja hymyilemään takaisin.

Ken veti minut takaisin sillalle ja halasin häntä. Lämmin tunne valtasi minut, kun tunsin Kenin halaavan minua takaisin. "Älä enää ikinä tee mitään tuollaista, ethän?" Ken pyysi. Pudistin päätäni ja sanoin: "Ei, en ikinä. Nyt minulla on ainakin yksi syy jatkaa." Päästin irti Kenistä. Katosin häntä silmin. "Et usko, kuinka paljon minä rakastan sinua..." mutisin ja tällä kertaa kyynel, joka tipahti poskelleni, oli ilon kyynel. Ken nojautui minuun päin, ja suuteli minua.

Koko maailma katosi ympäriltäni, tuntiessani hänen huulensa omiani vasten. Siiinä olimme vain me kaksi, eikä mitään muuta. Tunsin jonkin lämpimän ja valoisan nousevan jostain. Aurinko nousi yön jälkeen. Se hetki, oli elämäni onnellisin. Kun hän lopetti, tuntui kuin haluaisin huutaa ilosta, mutta silti itkeä. Toivon niin, että se tunne palaisi. "Sinä olet elämäni toivo, Takaichi Takeru", Ken kuiskasi. Sitten hän otti kaiteelta koruni ja antoi sen minulle. Laitoin sen kaulaani ja hymyilin. "Tätä minä en ainakaan enää hukkaa."

***

Kävelimme takaisin sairaalaan, käsi kädessä. Taichi huomasi meidät ja huusi: "Olettehan te kunnossa! Pelkäsin aivan kauheasti!" "Ei mitään hätää, Taichi. Ei mitään hätää..." Ken hymyili. Taichi katsoi häntä ihmeissään. "Onko minulta jäänyt jotain pois välistä?" hän kysyi. "Paljonkin", minä naurahdin.

Istuin Yamaton viereen hänen sängylleen. Hän oli niin hiljaa. Tartuin häntä kädestä. "Sinä selviät kyllä. Minä tiedän sen", kuiskasin. "Tiedän sen, koska olen aina uskonut sinuun. Et voi antaa minun jäädä tänne ilman sinua. Olet ollut minulle tärkein tässä maailmassa. Jos kuolet, osa minusta kuolee. Ole kiltti, herää Yamato!" minä itkin. Tunsin kuinka jokin tarttui käteeni. Hätkähdin, ja näin Yamaton käden olevan oman käteni kanssa tiukemmassa otteessa. Ovi narahti ja kuulin Taichin äänen.

"Takeru, äitisi käski sanoa, että teidän pitäisi ehkä läh..." "Yamato!" minä huudahdin. "Mitä? Mitä Yamatosta?" Taichi ihmetteli. "Hän puristi kättäni! Tunsin sen!" huusin. Taichi ryntäsi luokseni ja katsoi Yamatoa. "Yamato? Kuuletko sinä?" hän kysyi. Tunsin kuinka Yamato puristi kättäni vielä lujempaa. "Tuo taisi olla kyllä", minä sanoin itku kurkussa. "Mitä siellä tapahtuu?" Hikari kysyi. "Niin ,mitä te siellä teette?" Daisuke yhtyi. "Tulkaa itse katsomaan!" Taichi iloitsi. Kohta Hikari, Daisuke ja Ken olivat myös Yamaton sängyn ympärillä. Puristin Yamaton kättä ja sanoin: "Yamato. Tiedän, että kuulet. En luovuta ennenkuin heräät." Tunsin taas kovemman puristuksen ja tuntui, kuin veri loppuisi kämmenestäni kohta. En välittänyt vaan iloitsin, että Yamato tunsi että me olimme siinä.

Äkkiä hänen silmäluomensa raottuivat ja tunsin kyynelten polttavan silmiäni, vaikka kuinka monennen kerran sinä yönä, tai aamuna. Hikari alkoi hyppiä ja huusi: "Yamato on hengissä!" Hikari tarttui Daisuken ja alkoi tanssittaa tätä ympäri huonetta. Yamato pudisteli päätään ja avasi silmänsä kokonaan. "Mitä...? Missä...?" "Hys. Vastaukset tulevat myöhemmin", Taichi kuiskasi ja painoi pienen suukon Yamaton huulile.

"On vain aivan mahtavaa, että olet hengissä!" huusin ja halasin veljenäni, kuin viimeisintä päivää. "Minä en tajua yhtään mitään!" Yamato nauroi. "Etkö muista mitään?" Ken kysyi. "Vain sen, että olin soittamassa, kun kaikki pimeni", Yamato vakuutti. "No, minä kerron sinulle mitä tapahtui, jos sinä kerrot totuuden niistä huumeista", Taichi totesi. Yamato hätkähti. "Kerroitko sinä heille?" hän kysyi epäuskoisena. "Minun oli pakko kertoa ainakin Taichille. Lääkäri kertoi kaikille muille", minä vastasin kyyneleet silmissäni. "No, kai on pakko myöntää, että tein minä aika tyhmästi. Anteeksi, että valehtelin lopettaneeni niitten käytön." "Nyt sillä ei enää ole väliä", Ken sanoi. "Tärkeintä on, että olet kunnossa."

***

Kaikkien ikävien tapahtumien jälkeen, meidän kaikkien elämä alkoi asettua aloilleen. Yamato pääsi sairaalasta, minun masennukseni oli ohi, minä ja Ken kerroimme toisistamme muille ja kaikki tuntui olevan kohdallaan... siihen päivään asti.

Yamato... Häntä ammuttiin toisen kerran. Tällä kertaa, ihan avoimella paikalla. Miksi? Eivätkö ne koskaan luovuta? Yamato kiidätettiin sairaalaan niin pian, kuin pystyttiin... kuitenkin liian myöhään. Luoti vahingoitti Yamaton aivoja, ja hän oli jo aivokuollut, kun hänen muu kehonsa oli pelastettu. Meidän oli päästettävä hänet menemään. Itkin koko yön, ja jopa seuraavan päivän. En mennyt kouluun viikkoon. Ken soitteli kännykkääni, mutta en koskaan vastannut. Muutkin yrittivät, mutta mikään ei auttanut, jotkut jopa tulivat ihan meidän kotiin asti. Niin kävi sinäkin päivänä.

***

Äiti koputti oveeni ja tuli sisään. "Takeru... Hikari, Daisuke ja Ken tulivat kylään. Päästänkö heidät sisään?" En vastannut, vaan tuijotin ulos ikkunasta verestävin ja väsynein silmin. "No, voin sanoa, että et ole sillä tuulella..." äiti kuiskasi. "Ei. Päästä vain sisään..." huokaisi ja jatkoin tyhjään tuijottamista. "Oletko varma?" "Joo."

Äiti lähti huoneesta, ja kohta ovi aukesi taas. Sisään astuivat Hikari, Daisuke ja Ken. "No, mitä asiaa?" minä kysyin. "Me... no, tultiin kertomaan läksyt..." Hikari mutisi. "Joo... ja ajateltiin, että jos sinä... tuota... haluaisit jutelle?" Daisuke sanoi. "Läksyt voi jättää pöydälle, ja ei. En halua jutella", minä tokaisin, katsomatta heihin vieläkään. "Takeru... me kaikki kyllä ymmärretään, että sinulla on oikeus surra", Ken sanoi. "Niin, en ole nähnyt Taichiakaan, sen jälkeen, kun Yamato..." Hikari aloitti, mutta hiljeni sitten, kun näki silmästäni vierähtävän kyyneleen. "Takeru hei... Etkö sinä tosiaan haluaisi jutella?" Daisuke kysyi. "En!" minä tiuskaisin. Ken istui viereeni ja halasi minua. "Takeru. Kuuntele. Me kaikki suremme, ja ymmärrämme, että sinulla on oikeus tähän. Mutta haluaisimme tietää vain, oletko kunnossa?" hän selitti.

En voinut hillitä itseäni, vaan rupesin lohduttomaan itkuun. Nojasin Keniin ja itkin, kuin huomista ei olisi. "Niin.. Kyllä se helpottaa..." Ken kuiskasi. Daisuke oli jo aikeissa ruveta itsekin itkuun ja käänsi katseensa pois. "En voi uskoa sitä!" huusin itkien katkerasti. "Niin, vaikea se on hyväksyä", Hikari mutisi. "Se tuntuu niin epätodelliselta! Miten Yamato voisi olla poissa?!" huusin ja hengitin kiivaasti, itkiessäni yhä enemmän ja enemmän.

Äiti tuli ovelle. "Ehkä olisi parasta, että lähdette... Hänen pitää olla rauhassa", hän kehotti. Niin he lähtivät, ja jäin sängylleni itkemään, kuin pieni lapsi. Miksi? Miksi? Miksi juuri Yamato?

***

Äiti oli poissa kotoa. Olin yksin. Siltä minusta oli kuitenkin tuntunut parin viimepäivän aikana. Kuin ei olisi ketään muuta. Vain minä. Koko maailma oli romahtanut, kun Yamato oli kuollut. Tuntui, kuin myös osa minusta olisi kuollut... Olin sanonut niin Yamatolle silloin, kun hän heräsi.

'Jos kuolet, osa minustakin kuolee.'

Omat sanani huusivat päässäni. Minulla oli aivan kaamea olo. En tiennyt mitä tehdä. Paha olo nousi kurkkuuni asti ja juoksin vessaan. Oksensin pohjattomasti ja päässä pyöri. Maailma tuntui kaatuvan päälleni. Oksensin taas ja itkin katkerasti.

'Miksi?'

Pyyhin kasvoni kyynelistä ja päätin, mitä minun tulisi tehdä. Se olisi viimeinen epätoivoinen yritykseni.

Nousin ja menin keittiöön. Kaivelin kaappeja, ja löysin terävimmän veitsen, jota äidillä oli. "Ei enää..." kuiskasin. Menin huoneeseeni, ja paiskasin oven kiinni. Istuin lattialle, peilin eteen ja nostin hihaani ylös. "Tulen luoksesi Yamato. Odota vain..." itkin ja asetin veitsen ranteelleni.

Pienellä liikkeella se painautui ihooni. Tunsin kauhean kivun, mutta jatkoin. Vedin terän ylös rannettani ja näin, kuinka haavani vuosi verta vuolaasti. Itkien hervottomasti, viilsin loppuun asti, ja pudotin veitsen kädestäni lattialle. Katsoin tekoani ja itkin yhä. "Viimeinen keinoni... Pitikö sen olla juuri tämä? Pitikö tässä käydä näin? Miksi?" kysyin ja katsoin itseäni peilistä.

'Anteeksi, äiti ja isä. En vain jaksa enää yrittää...'

Itkin ja kasvoiltani tippuvat kyyneleet osuivat haavaani, ja sitä kirveli. Veri valui jo lattialle. Itkin. En katumuksesta. Ehkä en edes kivusta. Ei. Kipu haavassani, ei ollut mitään, yhtään mitään, haavaan sisälläni, verrattuna. Itkin, vain ja ainoastaan, siitä, mitä tulisin ainoastaan elämässä kaipaamaan.

'Ken... anteeksi.'

***

Niin, tässä minä nyt olen. Kaikki on menetetty. Huoneeni on hiljainen, kuin hautausmaa. No, minun hautanihan siitä tavallaan tulee. Mietin kaikkia ystäviäni, kun elämäni virtaa pois minusta, punaisena virtana. Veri tippuu lattialle, ja tahrii sen. Katson kättäni. Haava siinä on syvä, ja kivulias. Ei. En kuitenkaan tunne sitä. Tunnen vain sydämeni kipua.

Kaadun lattialle. Hengitän katkonaisesti, ja yskin. Veren hukka on kohta liian suuri. Kohta, minä sanon hyvästit elämälle ja nukun pois. Viimeinen ajatus, joka mielessäni on, saa minut elämäni viimeisiin kyyneliin.

'Yamato...'

Itken ja tunnen nyt oudon tunteen sisälläni. Se on, kun sydämeni alkaa pysähtyä.

"Takeru..." Nostan katsettani. "Yamato? Onko tämä..?" "Hys. Älä puhu. Tartu vain käteeni." Tartun Yamatoa kädestä. Äkkiä hän ei enää olekaan siinä.

Silmissäni pimenee hetki hetkeltä. Näköni on sumea. Ehkä se johtuu kyyneleistä, jotka peittävät silmäni. Kuulen sydämeni ääntä, joka hiljenee, ja vaikenee lopulta... ikuisesti.

Sä oot valo mun pimeydessäin

Taichi ja Daisuke kävelivät rapussa. "Oletko varma tästä?" Taichi kysyi. "Joo. Sinun on parasta puhua hänelle. Teihin kahteen sattui eniten, kun Yamato..." Daisuke vaikeni. "Ääh... Älä viitsi. Kyllä minä sen asian hyväksyn jo vähän paremmin. Ehkä voin auttaa häntä, mutta en lupaa mitään..." "Tuossa on heidän asuntonsa", Daisuke totesi ja soitti ovikelloa. "Outoa... Sieltä ei kuulu mitään... Hei, se on auki", Daisuke ihmetteli. "Mennään sisään."

Loistat kirkkaana edessäin

"Takeru!" Taichi huusi ja koputti Takerun huoneen ovea. "Ei vastausta... Mitä hän tekee?" Daisuke ihmetteli taas kerran. "Tämäkin on auki. Takeru?" Taichi kysyi, ja avasi oven. "Ihan pimeää... pane valot päälle..." Daisuke pyysi ja Taichi painoi valokatkaisijaa. Valot välähtivät ja paljastivat lattialla makaavan hahmon. "VOI LUOJA!!!"

Ja aivan, kuin olisit lähelläni, tunnen kätes kädessäin

Ichijojin oveen koputettiin kärsimättömästi. "KEN!!!" Daisuke huusi ja hakkasi ovea. Ken avasi oven ja ihmetteli nähdessään ystävänsä hengästyneenä oven takana. "Daisuke! Mitä ihmettä on tapahtunut?!" hän huudahti hämmästyksestä. Daisuke hengitti syvään. "Takeru... hän..." Daisuke aloitti, mutta purskahti itkuun ja nojasi Keniin. "Ei... Ei voi..." Ken kuiskasi. Kohta hän purskahti itkuun Daisuken kanssa. "Miksi...? MIKSI?!" hän huusi.

Sun odotan vielä palaavan

Vielä kerran mua halaavan

Ja jossain taivaan takana taas

Sydäntemme tapaavan

Sä oot valo mun pimeydessäin

Loistat kirkkaana edessäin

Ja aivan, kuin olisit lähelläni, tunnen kätes kädessäin

Sun odotan vielä palaavan

Vielä kerran mua halaavan

Ja jossain taivaan takana taas

Sydäntemme tapaavan...

Pikku G, Romeo ja Julia

Loppu

Loppukommentit: *snif* Minä rakastan tätä!!!! *haliruz Takea* Kiitos inspiraatiosta kultsi!!!

Jammu: Tärisyttää... tärisyttää... *heijaa itseään edestakaisin*... tärisyttää... rauhoittavia...tärisyttää... Yamato... tärisyttää...Takeru... tärisyttää... Pikku G...tärisyttää...

Ja siinä taas rakasta siskoani, Dzammua.

Jammu: JAMMUA!!! > <

Toi biisi saa oikeesti joskus mun silmiin kyyneleet... Tämän tarinan loppu tuli kun kun kuuntelin BB:en The Perfect Fania ja Pikku G:n Romeota ja Juliaa... *snif* Ihania biisejä... =( Ja jos jotakuta ihmetyttää, miks tää on niin pitkä... *snif* Se ei ollut sen arvoinen, että se olisi ollut monessa osassa... Sitäpaitsi, olisitte kuolleet jännityksestä... Jammu teki niin parikin kertaa... *virn*