Jo kerran koettua

Marraskuinen kylmä tuuli puhalsi yli Tokion hautausmaan. Myrskyinen tuuli sai ruskeankeltaiset lehdet putoamaan maahan, tehden puut entistäkin karummaksi. Jossakin kaupungin yläpuolella jyrähti ukkonen ja taivaan valaisi kirkas salama. Jäätävä tuuli pisti lehdet pyörimään hautakivien ympärillä, sateen virratessa maahan.

[Kaupungin äänet jo kuolleet pois]

Ruosteinen, suuri portti narahti ja tummaan pitkään sadetakkiin pukeutunut hahmo pujahti sisään hautausmaalle. Hän puikkelehti hautakivien lomassa hyvin raskaan oloisesti. Lopulta hahmo seisahtui valkean marmorihaudan eteen ja tuijotti sen edessä olevaa punaista ja kuihtunutta ruusua. Tuuli tarttui ruusuun ja lennätti sen hahmon ohi pois.

Hahmo vavahti ja veti hihastaan esiin kalpean ja luisevan käden, jossa hennot, tärisevät sormet pitelivät verenpunaista ruusua. Hahmo tuijotti site hetken, ennen kuin laski sen putoamaan kohti maata. Tuuli kuitenkin puuttui asiaan ja lennätti ruusun pois, jättäen jälkeensä vain valkean marmorihaudan.

[Jäljelle jääneet vain sirpaleet]

Salama välähti valaisten pimeän hautausmaan, paljastaen hahmon vaaleaksi pojaksi. Sade oli kastellut pojan ja tämän hiukset roikkuivat märkinä poskilla. Jäätävä tuuli tanssitti riutuneita lehtiä pojan jaloissa. Ukkonen jyrähti ja poika valahti surkeasti kuraiseen maahan.

Hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat lähinnä hänen edessään olevaa hautaa, pojan sinisten silmien täyttyessä kyynelistä. Hän ei olisi halunnut uskoa, että hän oli poissa... Hän ei halunnut uskoa mikä oli viikko sitten tapahtunut. Muistot palasivat hänen mieleensä, kun salama valaisi taivaan. Silmänräpäyksessä kaikki oli ollut ohi: aamuinen ruuhka, kiiruhtavia koululaisia, heidän joukossaan kaksi vaaleaa nuorukaista...

Hän oli lähtenyt ylittämään katua... Kyynel vieri pojan poskelle. Siinä hän oli maannuy, keskellä autoja... kuolleena.

[Maalattuna kasvoilla on merkit kauneuden]

Poika kohotti tärisevän kätensä ja painoi sen vasten kylmää ja märkää hautakiveä, liikuttaen sormiaan hopeisen kohokirjoituksen päällä, lukien sitä hiljaa:

"Ishida Yamato

Syntynyt 23.8.1988

Kuollut 9.11.2004. Yamato... miksi, oi miksi? Yamato!!" Poika nosti katseensa ja salama valaisin hänen kalpeat, sateen ja kyyneleiden kastelemat kasvonsa. Hän etsi lohduttajaa tuskalleen, mutta ketään ei ollut. Hänellä ei ollut enää ketöön ja Yamaton olemassa olosta oli jäljellä vain pino nuotteja ja hopeinen huuliharppu.

[Muistijäljet kuitenkaan ei peity alle sen.]

"Takeru..."

Takeru käänsi katseensa takanaan seisovaan, sateen kastelemaan poikaan. "Ken..?" Takerun katse osui Kenin kädessä olevaan verenpunaiseen ruusuun. Ken asteli vesi loiskuen Takerun viereen, laskien ruusun Yamaton haudalle. Hän katseli hetken ympärilleen, kunnes nosti kiven ja asetti ruusun varren päälle, ettei tuuli pääsisi lennättämään kukkaa jo toistamiseen pois.

Takeru nousi horjuvasti seisomaan ja tuijotti poikaa syvälle sinisiin silmiin. "Mitä sinä--" Takeru... olen kokenut saman, enkä halua että sinullekin käy kuten minulle. En voi antaa sinun kuihtua pois." Ken kietoi kätensä Takerun ympärille, saaden pojan hätkähtämään. Takeru seisoi hetken hiljaa, ennen kuin kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Hän vilkaisi Keniin ja vastasi halaukseen.

[Sun kädessä on maailma, missä mut tehtiin lasista]

Siinä he seisoivat tuulen ja sateen riepoteltavana toisiinsa kietoutuneina, tiedottomina muun maailman menosta. Heidän takanaan verenpunainen ruusu tempautui tuulen mukaan. Ruusu leijaili hautojen poikki, kunnes tuuli yllättäen heikkeni ja ruusu laskeutui sirosti erään kivisen haudan päälle.

Siinä se on vieläkin, päällä haudan, jonka kivisessä pinnassa luki:

"Ichijouji Osamu..."

[Aina jotain saa silti lahjaksi...]

~The End~

Loppukommentit: *hakkaa päätään seinään*