Kommentit: Hitto vieköön Jammu, ihan oikeesti! Tää on miin mielestä tooooooooooooosi upee! ^^ Ja surullinen... =( *snif* *snif* HEMMETTI!!! ÄLÄ KUUNTELE MUN PÖLINÄÄ, VAAN LUE SE!!!

Varjolapsi

Sora rapisi kenkieni alla. Katseeni laahasi maata, vaikka oli kaunis aurinkoinen päivä. Ehkä siinä oli syy? Aurinko oli liian kirkas minulle. Minulle, joka olin niin pitkään elänyt pimeydessä. Minulle, joka yhä kirkkaassa valossa siristelin silmiäni.Minulle, joka en vieläkään täysin erottanut hyvää pahasta, oikeaa väärästä, ystävää vihollisesta… Vaikka aurinko paistoi, minä olin varjoissa.

***

Huoneeni hämärässä olin turvassa. Siellä ei valo sokaissut silmiäni, vaan minut ympäröi turvallinen viileä varjo.

Varjo oli minulle hyvä, sillä varjoissa minä olin elänyt. Olin langettanut pimeyttä sinne missä ikinä liikuinkin. Niin paljon kärsimystä. Niin monta kärsivää. Olin avannut silmäni liian myöhään ja tiesin sen. Aina saatoin muiden kanssa korjata tuhoa, mutta se ei ikinä tulisi riittämään. Huokasin. "Ei enää…" Kaivoin työpöydän laatikosta linkkarin. Sivelin sen terää sormellani. Se oli terävä, julma ja kylmä. Niinkuin minä. Painoin. Peukalostani valui ohut punainen nauha. Värähdin. Vein veitsen ylös käsivarttani. Tarpeeksi ylös, että hiha peittäisi tekoni.

***

Kävelin pitkin koulun käytävää. Näin ympärilläni hymyileviä lapsia, jotka innoissaan selittivät tovereilleen yhtälöitä ja fysiikkaa. Mutta miksi? Miksi. Tuottiko koulu heille jotain iloa? Entä minulle? Mitä koulu oli minulle? Oli ollut aika, jolloin minä olin nauttinut opiskelusta. Aineet olivat helppoja, olin nero. Olin kai minä vieläkin. Mutta sitten opiskelu ei enää riittänyt. Halusin enemmän. Siksi… siksi tein mitä tein. Ja siksi olin nyt tässä, hortoilemassa pitkin halleja, ei aavistustakaan muusta maailmasta.

Tuijotin eteeni, kuitenkaan mitään näkemättä. Opettajani lähestyi minua, mutta en huomannut sitä. "Herra Ichijoji. Voisitteko ystävällisesti vastata kysymykseeni?" hän puhui. Nostin katseeni häneen. "En." sanoin heikosti ja tunsin kuinka silmissäni sumeni. Kaaduin lattialle. Kuulin opettajani huutavan. Muuten luokassa oli kuoleman hiljaista...

***

Toivuin nopeasti. Minua ei käytetty kouluterveydenhoitajalla ja olin siitä kiitollinen. Opettaja epäili pyörtymisen syyksi alhaista verensokeri, en ollut syönyt kunnolla. Minä tiesin paremmin, mutta en sanonut sanaakaan. Olin minä sen verran lääketiedettä vapaailtaisin lukenut. Se oli verenhukkaa...

***

Samoilin läpi digimaailman metsiä. Siitä oli tullut harrastukseni. Se toi elämääni rauhaa. Vaeltaessani tunsin, kuinka metsän varjot imaisivat minut ja saatoin liikkua lähes näkymättömissä. Tunsin kuuluvani sinne, varjoihin… 

Mutta se päivä oli liian kirkas. Se enteili jotain pahaa. Olin kuumuudessa levoton. Kuulin ääniä tiheikön läpi. Lähdin seuraamaan niitä. Ne voimistuivat, niin, että saatoin tunnistaa ne ihmisääniksi. Ja kuka muu ihminen voisi olla täällä? Tiesin vastauksen hyvin.

Näin jo kaukaa pensaan takaa, kuinka he, valitut lapset, naureskelivat ja viettivät päivää kirkkaan joen varrella. Siellä olivat juniorit, kuten heitä kutsuttiin. Daisuke, Takeru, Hikari, Kyo ja Iori.

Ja muutama vanhempi. Taichi, Yamato ja Koshiro. Hivuttauduin erään puun katveeseen, ihan metsän reunaan. Tiesin jälleen sulautuvani hämärään, mutta minua hämmästytti, että kukaan ei edes vilkaissut minuun päin. Ilmeisesti olin oppinut liikkumaan äänettömästi. Katsoin kuinka he uittivat jalkojaan virrassa ja puhuivat taukoamatta. Yhtä äkkiä Taichi hiljeni. Epäillen hän nosti katseensa minun suuntaani. Sävähdin yllättyneenä.

"Hei Ken! Mitä sinä täällä? Tule ja liity seuraan!" hän huusi ja heilautti kättään.

Muut kääntyivät kummastuneina metsään päin. "Taichi, oletko sinä saanut auringonpistoksen? En näe ketään", sanoi Koshiro epävarmasti. "Ei, kyllä siellä on joku", keskeytti Iori, joka siristeli silmiään puihin päin. Astuin hitaasti aurinkoon. Kävelin heidän luokseen ja istuin Taichin viereen.

Hän katsoi minua hymyillen. Miksi hymyillen? Mitä minä olin tehnyt hänelle? "Kuinka sinä näit minut?" kysyin hiljaa. Taichi katsoi minua jälleen, nyt hänen hymynsä katosi ja suu kapeni miettiväksi viivaksi. "En tiedä", hän sanoi. "En todellakaan tiedä. Minulle vain tuli sellainen aavistus…" poika jatkoi ja hänen silmänsä välähtivät.

Hänen rinnallaan Yamato kurtisti miettiväisenä kulmiaan. Pojat eivät kuitenkaan jaksaneet niin kauniina päivänä jäädä murehtimaan moista pikkuseikkaa, vaan jo viiden minuutin kuluttua Taichilla oli kainalossaan Daisuke, jonka päätä hän uitti vedessä ja kuunteli hölmistyneenä kun Koshiro yritti selittää hänelle, kuinka nerokkaan havainnon hän oli juuri koneestaan tehnyt. En tiedä miksi, mutta heidän rento seuransa sai minunkin suuni venymään hymyyn.

Hikari puhui minulle maatessaan mahallaan ja antaessaan joen kylmän veden hivellä kättään. Daisuke tuli hänen luokseen ja alkoi kertoa kuuluvasti kuinka hän oli tehnyt hattutempun eilisessä matsissa. Katselin viileänä ja kirkkaana virtaavaa jokea ja käärin hajamielisesti hihani ylös, jotta saatoin uittaa käsivarttani.

"Ken..." Daisuke sanoi yllättäen, niin, että säpsähdin. "Mitä sinun kädessäsi on?" hän kysyi tuijottaen minua pelästyneillä silmillään. Nousin nopeasti ylös ja väistin hänen katseensa. Takeru ilmestyi hänen taakseen ja tunsin kuinka nuo tummansiniset silmät porautuivat minuun. En tiennyt mitä tehdä. Sillä hetkellä jokainen silmäpari rannalla oli suuntautunut minuun. Laskin katseeni maahan ja juoksin metsään. Kuulin kuinka Kyo ja Hikari huusivat perääni, mutta en välittänyt. Juoksin sokeana, jälleen kerran. Näkemättä mitään.

En tiedä kuinka kauan juoksin. Lopulta kompastuin juureen ja kaaduin maahan. Paine sisälläni kasvoi ja kasvoi, kunnes se tahtomattani purkautui. "Miksi minä?!"

Huusin niin monesti toistamani kysymyksen. Huusin kuin heikkopäinen ja itkin, itkin. Miksi olin niin heikko, että paha oli saanut houkuteltua minut puolelleen? Miksi ne olivat valinneet juuri minut? Miksi minä taas huusin tätä turhaa, turhaa kysymystä. Kömmin puunrunkoa vasten. Vedin linkkarin taskustani. Viilsin. Yksi veto. Yksi haava.

Uusi päivä.

***

Avasin kotioven. Astuin pimeään taloon, vanhempani olivat jälleen ylitöissä. Vedin oven hiljaa kiinni perässäni. Hiukset roikkuivat kasvojani vasten, mutta en viitsinyt pyyhkäistä niitä pois. En vain jaksanut, kaikki oli niin turhaa.

Wormmon oli hypätä kattoon kun tulin huoneeseeni. "Ken, missä sinä olet ollut?! Olen ollut huolissani!" se moitti minua. Olin mennyt digimaailmaan vieraasta koneesta, ettei Wormon olisi halunnut mukaan.

"Tuolla vain", vastasin hiljaa. "Oletko sinä kunnossa?" se kysyi huolta äänessään. "Olen", sanoin ilmeettömästi, liian ilmeettömästi. "Ken, ei taas! Sinä lupasit!" Wormmon huusi kauhuissaan. Käänähdin siihen päin niin, että hiukseni heilahtivat silmieni eteen.

"Lupasit, ettet tee sitä enää! Ken, miksi?" se huusi minulle. Tunsin kuinka jotain kylmää läikähti sisälläni. "Sanoinhan, että olen kunnossa. Ei minulla ole hätää." Wormmonin silmät täyttyivät kyynelistä. "Älä valehtele minulle Ken. Sinä et pysty siihen. Olen kumppanisi. Haluan auttaa sinua. Sinun täytyy lopettaa se!"

"EI!" huusin raivoissani. En kestänyt enää. "Sinä et tiedä. Et voisikaan. Sinä et tiedä mitä olen tehnyt." Astuin jälleen tietokoneen luo, ojensin digi-vicen ruutua kohti ja annoin voiman imaista itseni.

***

Takeru katseli vettä. Se virtasi eteenpäin, niinkuin mitään ei olisi äskettäin tapahtunut. "Näittekö ne hirveät jäljet Kenin käsivarressa?” Hikari kuiskasi hiljaa. Taichi nosti katseensa maasta. "Mistä ne ovat tulleet?” Takeru seurasi Taichin esimerkkiä. "Eikö se ole ilmiselvää?"

Kaikki kääntyivät katsomaan Takerua. Kyo hätkähti. "Et kai todella usko, että hän olisi tehnyt ne itse?" Takeru laski silmänsä takaisin jokeen. "Ei ole muuta vaihtoehtoa", Yamato sanoi Taichin viereltä.

Hänen ja Takerun katseet kohtasivat. "Mutta miksi?" Koshiro mutisi itsekseen. "En ihmettele. On hänellä hyviä syitä. Aikoja, joita ei koskaan saa tekemättömiksi. Tapahtumia, jotka vainoavat häntä ikuisuuksiin. Mutta luulin, että hän oli päässyt siitä yli", Iori puhui ja jälleen kerran muut tunsivat itsensä hyvin mitättömäksi heistä nuorimman rinnalla.

"Se on pakkomielle", Yamato sanoi. "Hän yrittää sitä kerran, uskoo ettei kukaan välitä. Ja sitten… Siitä ei pääse irti. Se on hänen ainoa linkkinsä todellisuuteen..." Taichi katsoi hiljentynyttä poikaa. "Miten…"

Takeru ja Yamato katsoivat toisiaan. Yamato laski katseensa. "Ei sillä ole väliä. Meidän on nyt autettava Keniä. Hänet on saatava irti!" Hikari nousi vähin äänin ylös ja mutisi: "Lähdetään etsimään. Ehkä hän on vielä digimaailmassa." Takeru nousi hänen rinnalleen.

"Meidän kannattaa hajaantua. Osa voi mennä omaan maailmaamme." "Hyvä on. Minä, Takeru, Yamato ja Daisuke voimme käydä omassa maailmassamme ja tulla sitten takaisin tänne", Taichi sanoi noustessaan ja vetäessään Yamaton perässään.

Taichin kääntyessä erään pensaan taakse löytääkseen TV- vastaanottimen, jonka kautta he pääsisivät pois digimaailmasta, hän näki puun juurella kyyhöttävän hahmon. Hänen takanaan tuleva joukko kavahti taaksepäin. Taichi ryntäsi puun luo ja kyyristyi pojan eteen. Kenin hiusten peittämät siniset silmät katsoivat häntä ilmeettömästi, kuin hän ei olisi ollutkaan siinä. Hihan suu oli tahriutunut vereen, joka virtasi hänen ranteestaan. Taichi kohotti kätensä, tarttuakseen poikaa hartiasta, mutta Ken värähti poispäin. Hän nousi nopeasti ylös ja nojasi puuta vasten, tuijottaen yhä tyhjästi Taichin kasvoja.

"Jättäkää minut rauhaan." Taichi oikaisi ryhtinsä ja katsoi avuttomasti muihin. Yamato tuli hänen taakseen. "Ken, me haluamme auttaa. Sinulla ei ole syytä tehdä tuota itsellesi. Digimaailma on jo antanut sinulle anteeksi." Ken käänsi päänsä Yamatoon. "Tiedät itsekin valehtelevasi." Yamato sävähti ja katsoi maahan.

"En koskaan tule saamaan, tai edes ansaitsemaan anteeksiantoa. Te ette tiedä, te ette tiedä. Te ette voi ymmärtää…" Tuuli kuljetti irronneita lehtiä ilmassa ja heilutti heidän edessään seisovan kalpean pojan hiuksia. Kyyneleet tarttuivat ilmavirtaan ja kimmelsivät tuulessa. Takeru ja Daisuke seisovat yhä taka-alalla. Sitten Daisuke kuiskasi:

"Ken, sillä ei ole väliä mitä olet tehnyt." Taichi katsoi Keniä suoraan silmiin ja tarttui hänen käteensä. "Daisuke on oikeassa. Ei ole mitään järkeä satuttaa itseään tekojensa takia." Ken riuhtaisi itsensä irti Taichin otteesta. "Minä olen tappanut oman veljeni!" Taichin silmät laajenivat hetkeksi. "Miten…" Ken tärisi holtittomasti ja kiersi kätensä ympärilleen.

"Kaikki vain siksi, että halusin olla paras. Mikään ei riittänyt. Varjot nielaisivat minut. Oman itsekkyyteni tähden sadat ovat saaneet kärsiä. Kuinka saatoin olla niin typerä? Ja Osamu. Se kolari. Jos olisin hyväksynyt hänet. Hänen elämänsä valui pois minun takiani. Pimeyteen. Syvään kylmään tyhjyyteen. Varjoihin, joissa minä nyt elän. Olisi parempi jos olisin kuollut. Pimeässä. Mitä väliä? Vähintä mitä voin tehdä…"

Ken heijasi itseään edestakaisin, katse maahan vangittuna. Toiset katsoivat peloissaan, kuinka hän jatkoi puhettaan hiljaa mutisten, täristen samaan aikaan kuin horkassa. Yamato ojensi kätensä. Ken nosti samassa katseensa ja kavahti poispäin. "Älkää koskeko. Liikaa verta on vuodatettu takiani", hän kaivoi taskustaan linkkuveitsensä ja asetti terän ranteelleen.

"Viatonta verta..."

Taichi ja muut olivat liian kauhuissaan ja jähmettyneitä tehdäkseen muuta, kuin katsoa kuinka veitsen kylmä terä viilsi valkeaan ihoon haavan, joka irvisti heille purppuraisella suullaan. Ken horjahti jälleen puuta vasten. Hänen ottensa puukosta heltisi ja punainen veitsi puutosi nurmelle, joka, kuten Kenin rannekin, värjäytyi verellä. Pojan kasvot kävivät yhä kalpeammiksi ja hänen silmäluomensa painuivat alaspäin. Lopulta Ken menetti tajuntansa ja heilahti veltosti maata kohti.

Viimein Taichi sai jalkansa liikkelle ja koppasi pojan hoikan vartalon, ennen kuin se iskeytyi ruohoon. Hän laski tämän maahan ja kolme muuta poikaa olivat salamannopeasti hänen vierellään. Takeru repäisi toisen hihansa irti ja solmi siitä kiristyssiteen Kenin ranteen ympärille. Daisuke tunnusteli hänen pulssiaan.

"Emme ehdi oikeaan maailmaan ja lähimpään sairaalaan ajoissa. Ja matka voisi olla hänelle kohtalokas", Yamato mutisi katsellessaan honteloa vartaloa hädissään. Taichi nousi ylös. "Meidän täytyy viedä hänet takaisin muiden luo. Lähetän viestin Jyolle, että hän voi tulla apuun. Hän on nopea." Daisuke ja Takeru nyökkäsivät hiljaa ja katsoivat, kun Yamato nosti Kenin hennon olemuksen käsivarsilleen.

"Hän ei totisesti ole syönyt paljon viime aikoina", hän sanoi ja nyökkäsi Taichille, joka lähti johdattamaan joukkoa kohti toisten olinpaikkaa.

Taichi kohensi nuotiota. Kukaan ei ollut juuri juttelu tuulella. Jokaisen katse viivähti vähänväliä kalpeassa hahmossa, joka nojasi läheisen puun runkoon. Ilta oli kylmä ja nuotion sytyttäminen oli ollut vaivalloista. Kevyt tuulenvire puhalsi leirin yli ja Taichin vieressä istuva hahmo värisi. Taichi laski kätensä tämän hartioille. "Hän selviää. Hänen on pakko."

Hän kuuli hiljaista nyyhkytystä vierestään. "En vain jaksa uskoa tätä. Vielä vähän aikaa sitten luulin hänen olevan kunnossa. Miksi?" Takeru vaikeroi. Taichi huokaisi. "Hänellä on syynsä, vaikka ne eivät oikeita olekaan. Tai ehkä ne tuntuvat siltä vain meistä. Emme me voi ymmärtää hänen tuskaansa." Takeru ponkaisi pystyyn. Hänen kultaiset hiuksensa heilahtivat kasvojen eteen. Ne peittivät silmät, kuten Taichi oli nähnyt tummien haituvien peittävän Kenin silmät, vain vähän aikaa sitten. Takerun kasvot jäivät varjohin. Hänen kätensä oli puristettu nyrkkeihin.

"Älä koskaan sano noin. Minä olen tuntenut sen!" hän kääntyi kannoillaan ja juoksi Kenin luo. Taichi jäi tuijottamaan pojan perään. Hän käännähti kuullessaan lähestyviä askelia. Yamato astui esiin varjoista ja hymyili kurtuille Taichin otsassa. "Älä välitä. Et olisi voinut tietää." Taichin ilme muuttui yhä hämmästyneemmäksi. Yamato istui hänen viereensä ja katseli nuotiota, vaikka tunsi Taichin tuijotuksen. Lopulta hän puhui hiljaisella, kuiskaukseen hiipivällä äänellä. "Pidimme sen salassa pitkään, mutta ehkä se ei ollut oikea ratkaisu. Joka tapauksessa sinun on aika kuulla tämä, että voit ymmärtää häntä."

Nyt hän katsoi Taichia suoraan silmiin haki niistä lohtua, rohkaisua jatkaa eteenpäin. Taichi otti Yamaton käden omaansa ja hymyili hieman. Yamato huokaisi ja jatkoi:

"Kun tulimme digimaailmasta, voitettuamme Pimeyden valtiaat, Takeru masentui. Hän ei voinut uskoa sitä tuhoa, joka oli jäänyt taaksemme. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän alkoi käsittää maailman pahuutta. Me muut saimme totutella siihen, mutta Takerulle se iski hiljaa. Hän ei pienenä ollut varaunut kaikkeen näkemäänsä ja vanhetessa se kaikki tuli takaisin. Hän tunsi, ettei ollut tehnyt tarpeeksi digimonien eteen ja tunsi itsensä syylliseksi. Lopullisen iskun annoin minä, kun itse masennuin erään… asian takia. Hänen tukirakennuksensa sortui. Hän alkoi… satuttaa itseään. Näin hänet kerran, kun hän oli käymässä meillä. Takeru ei itsekään osannut selittää reaktiotaan. Pelkäsin hänen jonain päivänä tappavan itsensä ja yritin saada häntä irti. Osittain onnistuin. Kun Daisuke ja muut paljastuivat valituiksi, hän sai taas merkityksen elämälleen. Hän piristyi. Kenin voittaminen hyväksi sai hänet riemastumaan. Mutta nyt… on kuin hän saisi kokea sen kaiken uudestaan."

Yamato hiljeni ja laski päänsä. Taichi ei tiennyt mitä sanoa. "Takeruko… Ken…voi Yamato…" Taichi kiersi kätensä ystävänsä hartioiden ympärille. Yamato nyyhki hiljaa.

***

Takeru polvistui Kenin viereen. Hän katseli, kun tuuli heilutti tummia suortuvia pojan kalpeiden kasvojen yli. Miksi näin piti käydä? Jos hän olisi sanonut kaiken ajoissa. Nyt nuo jäänsiniset, kauniit silmät olivat sulkeutuneet häneltä ikiajoiksi. Hän tunsi kuumien kyynelten kastelevan poskensa. Poika kumartui pyyhkäisemään hiuksen toisen kasvoilta, kun hän tunsi kylmän käden tarttuvan ranteeseensa. Kenin luomet nousivat vaivalloisestti ja hän tuijotti Takerua.

"Takeru…" Takeru laski kätensä hänen rinnalleen. "Shh. Et saa tuhlata voimiasi. Apu on tulossa." Ken katsoi häntä ja pudisteli heikosti päätään. "Ei tule apua. Jyou ei saanut vuotoa tyrehtymään. Kyllä minä tiedän. Sano hänelle, ettei tuntisi syyllisyyttä. Näin on parempi." Takerun kyyneleet valuivat vuolaampina kuin koskaan ja hän puristi kylmää kämmentä tuskissaan. "Älä sano noin Ichijoji! Sinun ei olisi pitänyt tehdä tätä. Tiedän, ettet oikeasti tappanut veljeäsi. Uutisia oli joka puolella. Ja sinä lopetit ajoissa. Sinä et tuhonnut digimaailmaa." Ken hymyili hänelle. Takeru tunsi voimattoman käden puristavan takaisin.

"Tiedätkö mikä oli ainoa asia, joka jatkuvasti esti minua tuhoamasta sitä kokonaan? Se olit sinä. Sinä ja ystäväsi. Kun näin, kuinka urheasti kestit ruoskani iskun alla, tunsin voiman, joka huokui sinusta. En ole koskaan tuntenut mitään sellaista. Siitä hetkestä tiesin, vaikka yritin kieltää sitä, että rakastan sinua. Pyydän, älä vihaa minua sen tähden, vaikka muuten vihaisitkin. Sillä älä koskaan anna vihalle valtaa, Takeru. Se tuhoaa sinut." Nyt Takeru näki kuinka kirkkaat kyyneleet valuivat pitkin Kenin valkoisia poskia. Hän tunsi koko kehonsa tärisevän, nähdessään hänen kärsivän.

"Minä en ikinä voisi vihata sinua Ken. Kaikista ihmisistä, en koskaan sinua! Tiesin aina, että pohjimmiltasi olet hyvä. Ja katso! Minä olin oikeassa. Ken, rakastin sinua kaiken sen pahuuden alla. Ja rakastan yhä! Usko siis, kun sanon, että kaikki olisi voinut päättyä paremmin." Hän kosketti huulillaan hellästi pojan kättä ja kumartui sitten suutelemaan tämän huulia.

Siinä he olivat. Enkeli ja varjolapsi. Jin ja Yang, jotka toisiinsa sulautuneena tasapainottivat maailman, hetkeksi. Viimein Takeru irrotti otteensa Kenistä ja poika katsoi häntä.

"Kiitos."

Siinä olivat sanat, joiden jälkeen tumma hahmo sulki silmänsä, ikuisiksi ajoiksi. Takeru piteli yhä Kenin kättä ja päästi sen sitten valumaan ruumiin rinnan päälle. Hän valahti istumaan selkä puuta vasten ja tuijotti tyhjyyteen edessään. Yhtä äkkiä pohjattoman surun kyyneleet tulvahtivat ulos hänen sydämmestään ja hän nyyhki loputonta rakkautta. Vain etäisesti hän kuuli kun toiset juoksivat hänen luokseen.

Kuinka Hikari ja Kyo puhkesivat itkuun, kuinka Yamato ravisteli häntä pelokkaan näköisenä, kyyneleet kasvoillaan, tuijottaen hänen tyhjiin silmiinsä. Kuinka Taichi mutisi itkusta katkerana lohdutuksen sanoja tytöille. Kuinka Koshiro tärisi holtittomasti hänen vieressään. Kuinka Daisuke nyyhkytti kasvot puuta vasten. Kuinka Iori laski kostuneet kasvonsa maata kohti. Ja kuinka Jyou viimein, tunnusteltuaan Kenin pulssin, nousi ylös ja sanoi värisevällä, hiljaisella äänellä:

"Nuku rauhassa."

Takeru käänsi kasvonsa yötaivasta kohti ja hänen muistoissaan alkoi soida kappale, jonka sanat liikuttivat häntä nyt enemmän, kuin koskaan aikaisemmin.

Sä olit perhonen, jonka siivet

Eivät kauas kantaneet

Sä väsyit kylpyhuoneeseen

Nyt kun öisin katson tähtiin

Ja sun kasvos siellä nään

Rakastun

Uudelleen

Apulanta: Ilona

Tekijän kommentit: Ei niinku yhtään mitään...