Markku Huhtala

24.2.2008



TOHOLAMMIN JA LESTIJÄRVEN RAUHANYHDISTYKSEN HISTORIA


Saapuminen


Toholammille lestadiolaisuus lienee tullut ensimmäiseksi Kalle Linnan mukana 1873, jolloin hän lestadiolaismiehenä perheineen muutti Toholammille (Seppo Lohi). Vahvana perimätietona Kalevi Kotila kertoo kirjassaan Vanhaa Toholampea myös toisenlaisen tarinan:


”Sahan Aapa toi Eliel Juolan mukanaan Toholammille. Tämä on kai tapahtunut talvella 1875. He tulivat Sievistä käsin hevosella tuon yli kahden peninkulman metsätaipaleen, missä on vain muutama yksinäinen talo. Saavuttaessa Toholammin puolelle tuli miehille kylmä ja he menivät lämmittelemään johonkin taloon matkan varrella. Oliko se Lamu vai Erkkilä ei ole varmaa. Eeli- veli, kuten häntä kutsuttiin, astui turkit päällä sisälle, ja Aapa perässä. Eelin ja talon emännän välille syntyi pian keskustelu, jonka edesmennyt Otto Määttälä on muistanut seuraavanlaiseksi:

- Onko Lampilla uskovaisia?

- On, onhan nyt toki.

- Onko niitä hihhuleita sitten Lampilla?

- Mitä? Ei niitä, mutta kyllä muita uskovia on.

- Näiden turkkien sisällä se hihhulilaisuus nyt sitten Lampille tulee, sanoi Eeli ja löi rintoihinsa.”


Ensimmäinen seurapaikka on ollut tiettävästi Sahan-Aapan veljen Benjamin Pihlajamaan talo Silvesbergissä.


Juurtuminen


Lestadiolaisuus asettui Toholammille. Rovastintarkastuksessa 1880 kappalainen Jakob Joel Wegelius valittaa paikkakunnalle pesiytyneestä lahkolaisuudesta, joka oli jakautunut kolmeen ryhmään: hihhulilaisiin, Aapan-uskovaisiin ja hyberevankelisiin. Vuonna 1885 kirkkoherra Schönberg arvioi hihhuleita olleen noin 40. Lestijärvelläkin mainitaan rovastintarkastuksessa 1892 olleen jonkinmoinen lestadiolaisjoukko.


Yhdistystoiminnan alku


1900-luvun alussa lestadiolaisuudesta erkani ns. uusheräys. 1930-luvun opillinen erimielisyys taas synnytti eron ns. vanhoillisuuden ja pikkuesikoisuuden välille. Kumpikin suuntaus vaikutti myös Toholammilla. Muutaman kymmenen hengen joukko järjesti seuroja vanhoillislestadiolaisessa hengessä. Seuratoiminta ei ollut paikallisesti organisoitunutta, vaan seuroja järjestettiin talonisäntien ja emäntien toimesta.


Kun lestadiolainen sisälähetys oli organisoitunut jo 1906, puhujia oli saatavilla. Heidän majoituksensa ja muu huoltonsa oli sitten kai aika kirjavaa. Tämä lienee ollut yksi painava syy yhdistyksen perustamiselle.


Toholammin ja sen ympäristön rauhanyhdistys ry:n perustamiskokous pidettiin 20.1.1947 Heikki Isokankaalla ja yhdistys rekisteröitiin 10.3.1948. Ensimmäiseen johtokuntaan valittiin yhdeksän henkilöä. He olivat Hugo Jokikivi, puheenjohtaja, Väinö Kauppinen, varapuheenjohtaja, Oskari Rintala, kirjuri ja jäseninä Matti Hovila, Sakri Määttälä, Heikki Isokangas, Emil Jämsä, Siiri Hietala, Rauha Kauppinen sekä varajäseninä Ida Kauppinen, Juho Kolehmainen ja Vilpas Haapoja.


Yhdistystoiminnan vakiintuminen


Merkittävimpiä alkuajan päätöksiä olivat varmasti liittyminen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen jäseneksi vuonna 1950 ja Reisjärven kristillisen kansanopiston kannatusyhdistyksen jäseneksi heti opiston alkuvaiheessa 1956.


Rauhanyhdistysten keskeinen tehtävä on alusta saakka ollut seurojen järjestäminen. Toiminta asettui siis täälläkin yhdistyksen tuulensuojaan, vaikka seurat järjestettiin edelleen kodeissa, Sykäräisen työväentalolla, Purontakasen nuorisoseurantalolla ja kirkoissa.


Yhdistystointa antoi myös lailla suojatun mahdollisuuden esitellä taustayhteisön ajatusmaailmaa. Vuodesta 1956 saakka on mm. Toholammin sairaalassa ollut luettavissa lestadiolaisen liikkeen keskeiset sanoma- ja aikakausilehdet, Päivämies, Lasten Siioni ja Siionin lähetyslehti.


Kuusikymmentäluvun aika


Kun on puhe rauhanyhdistyksen menneisyydestä, on samalla kysymys lestadiolaisen uskontaistelun historiasta. 1960-luku alkoi liikkeen sisällä ns. pappiseriseuralla, jossa osa herätysliikkeen väestä irtautui yhteisestä pelastuskäsityksestä.


Yhdistyksen pöytäkirjoista saa aavistuksen tapahtumista. Johtokunnan pöytäkirjassa 23.2.1964 on jotenkin hätääntynyt sävy. Siinä mainitaan, että ”keskusteltiin lauluseurojen pitämisestä. Silloin kun on puhujia seuranpidossa, lauluseuroja siirretään ja pidetään sitä vireämmin muulloin, aina sopimuksen mukaan. Katsottiin tärkeän merkityksen olevan yhteen kokoontumisella. Kokous katsottiin päättyneeksi. Lopuksi veisattiin virsi: Mä elän laupeudesta…”


Kahden kuukauden kuluttua on merkintä ”asiana kokonaan uuden johtokunnan valinta”. Yhtenä syynä oli sääntömuutos - jäsenmäärä lisättiin kahteentoista, mutta toisaalta monen henkilön poisjäänti kertoo väsymisestä. Vaikka koko yhdistyksen jäsenmäärä oli kasvanut, väkeä seuratuvissa oli vähän.


Vanhoillislestadiolaisuus kuitenkin säilyi tässä jokilaaksossa. Toimintahalua osoittaa maininta kesän 1967 pöytäkirjoissa, että yhtenä asiana on Reisjärven suviseurojen valmistelu ja että vuosikymmenen lopulla valitaan viisi omaa pyhäkoulunopettajaa.



Taistelujen vuosikymmen


1970- lukua leimaa väkevä hengellinen taistelu. Aika oli radikaali ja yhteiskunta muuttui nopeasti. Muutamat asiat nousivat erityisiksi kulmakysymyksiksi. Yksi niistä oli kannan määrittely televisioon. Se oli kuitenkin vain näkyvä huippu henkien taistelusta ihmisten sielussa.


Meidän kohdallamme taistelujen alkua kuvaa vuonna 1971 yleinen kokous Syrin koululla. Paikalla oli noin 80 jäsentä. Kokouksessa otettiin kantaa suhtautumisesta televisioon. Puheenvuoroissa todettiin, että jo Ylivieskan suviseuroissa 1963 ja Ruukin suviseuroissa 1971 oli televisio-ohjelmat nähty uskonelämälle vaaraksi. Televisio houkutteli jäämään pois seuroista, vähentämään muutakin kanssakäymistä ja lopulta tekemään uskomisesta toisarvoisen asian. Toisaalta puheenvuoroissa myönnettiin, että opetusvälineenä televisio on erittäin hyvä.


Kokous päätyi lopuksi vakaasti siihen yksimieliseen käsitykseen, että televisio ei kuulu uskovaisen kodin esineisiin ja että jokainen on tässäkin asiassa vastuussa itsestään ja toinen toisestaan.


Oman rauhanyhdistyksemme historiassa 70-luku oli siten ajoittain raskasta, mutta vaikutuksiltaan ennen näkemättömän voimallista aikaa. Yhteiset keskustelut ja mielien ykseys, joka niissä syntyi, on varmasti suurimpia hengellisiä mysteerejä ulkopuoliselle.


Yhdistyksen sisällä oleville tuossa ajassa näkyy Jumalan voima. Tuolla vuosikymmenellä kokoonnuttiin usein, keskusteltiin paljon, rukoiltiin alituiseen, annettiin ja saatiin paljon anteeksi. Sillä oli ihmeellinen vaikutus. Ei tapahtunutkaan aikaisemmille myrskyille ominaista repeämistä. Päinvastoin. Jäsenmäärä alkoi kasvaa.


Rakentamisen aika


Alueelle muutti lapsirikkaita, nuoria perheitä. Vaikka kodeissa oli kädet täynnä työtä, oman rauhanyhdistyksen talon rakentaminen nousi esille vuonna 1977. Toiminnan yleistä vilkastumista osoitti myös se, että samanaikaisesti talohankkeen kanssa yhdistys pyysi ja sai tilaisuuden säännöllisiin kuukausittaisiin kokoontumisiin seurakuntakodeissa ja kirkoissa. Näitä tiloja on rakentamisen jälkeenkin käytetty säännöllisesti


Toiminnan paine oli siis kova. Taloa tarvittiin. Yhdistys mm. aloitti raamattuluokkatoiminnan. 1970-luku päättyi tontin etsintään aidossa keskinäisessä yhteisymmärryksessä ja rakkaudessa.


Keväällä 1980 rauhanyhdistys osti monien vaiheiden jälkeen tontin Onni ja Ilmi Keiskiltä ns. Piikinpäästä. Perustettiin rakennustoimikunta ja keräystoimikunta. Sinä vuonna pidettiin rakentamista varten kuudet myyjäiset oman alueen ulkopuolella. Merkittävää ja ilahduttavaa oli, että yleinen puukeräys tuotti yli 600 tukkia. Se tulkittiin paikkakuntalaisten tuen osoitukseksi asiallemme.


Samanaikaisesti rakennettiin muuallakin. Yhdistys sai kuukausittain avustus- ja myyjäispyyntöjä veljesyhdistyksiltä. Tapa oli, että johtokunta aina suostui niihin. Itse järjestimme myyjäisiä lähes kahdessakymmenessä muussa rauhanyhdistyksessä. Ei ole väärin sanottu, että talo on leipomalla maksettu.


Talo valmistui vuonna 1982. Talo antoi tilaa. Varsinkin aluksi se tulvahti toimintaa täyteen. Seuroja oli sunnuntaisin päivällä ja illalla. Sen lisäksi joka toinen lauantai-ilta oli iltaseurat. Päiväkerho kokoontui joka lauantai, raamattuluokka ja ompeluseurat joka toinen.


Suviseurat


Rakentaminen lähensi uskovaisia. Vaivannäöstä tuli siunauksen kokemus. Luottamus Jumalaan ja kiitollisuus kotiseudun väkeä kohtaan synnyttivät ajatuksen pyytää suviseurat Toholammille. Talo ei ehtinyt vielä valmiiksi, kun 8.7.1982 tehtiin anomus suviseurojen järjestämisestä Toholammilla. Ajankohdaksi tuli vuosi 1995.


Omien voimavarojen puute tiedostettiin. Siksi Reisjärven kristillinen opisto pyydettiin mukaan. Opiston kautta tuli 40 rauhanyhdistystä ja noin 10 000 ihmistä työvoimaksi. Päätoimikunta valittiin keväällä 1990. Keskeiset toimikunnat, majoitus-, kenttä- ja puhtaanapitotoimikunta tulivat oman rauhanyhdistyksen vastuulle.


SRK:n suviseurat 1995 Toholammilla olivat ensimmäiset Lestijokilaaksossa. Väkeä kokoontui noin 67 000 henkeä Kleemolan ja Määttälän kylän pelloille. Noin 110 hehtaarin kokoinen seurakenttä täyttyi. Seurapuheet kuuluivat sekä kentän kaiuttimista että seuraradiosta. Paikkakunnan asukkaille jäi kesästä unohtumaton muisto. Kylvetty siemen itää ja kantaa hedelmää edelleen.


Tänään


Yhdistyksen nimi muutettiin vuonna 1992 paremmin toiminta-aluetta vastaavaksi. Toholammin ja sen ympäristön rauhanyhdistyksestä tuli Toholammin ja Lestijärven rauhanyhdistys ry. Toiminta jatkuu entiseen tapaan. Jäsenmäärä on pysytellyt 2000-luvulla 170 – 190 hengen välillä. Alle rippikouluikäisiä lapsia on paljon.


Vaikka yhdistyksen toiminta on vuosikymmenien kuluessa monipuolistunut, ydin on ennallaan. Yhdistyksemme säännöt kertovat, mitä varten se on edelleen olemassa.


Yhdistyksen tarkoituksena on herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä edistää kristillissiveellisten elämäntapojen, kansanraittiuden ja isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa. Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys tekee sisälähetystyötä järjestämällä Pyhän Raamatun ja evankelisluterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalla hartausseuroja, joihin kaikilla on vapaa pääsy”.


Tässä yhdistyksellä on ollut tekemistä jo lähes 60 vuotta ja tähän tehtävään yhdistyksen väki on edelleen sitoutunut täydestä sydämestä.