Etusivulle
Edellinen sivu

Kysymys 93.

Kertokaa keskeisten kotitaloustöiden (ruuanlaitto, leipominen, siivous,pyykinpesu= muuttumisesta omana aikananne. Miten ne ovat muuttuneet edelliseen sukupolveen verrattuna? Miten koneistuminen on vaikuttanut näihin töihin? Kertokaa esimerkkejä.

93. Siinä missä pikkupoika-aikanani pata tai kattila, paistinpannukin, sovitettiin irtorenkailla säädeltävään hellanreikään, tuli suljettiin myöhemmin keittolevyn alle ja lopulta tuohustaminen tulen kanssa jäi kokonaan pois ja siirryttiin tulettomaan ruoanlaittoon. - Syntymäkodissani hella oli muurattu jo 1920-luvun lopulla tehdyssä peruskorjauksessa, mutta monessa naapurissa keitettiin vielä pitkään takan avotulella roikkuvassa padassa tai paistettiin hiilokselle asetetun pannunjalan päällä. Leipomisen jälkeen myös leivinuunin lämpimässä.

Ruokalajeissa on tapahtunut melkoinen muutos sitten varhaisimpien, 1930-luvulle takautuvien omien muistikuvieni, joissa tukena on 87-vuotiaan, hyvämuistisen äitini omat kokemukset miniätalostaan.

Pois on jäänyt vesivelli, tavallisista leivontakarkeuteen jauhetuista ruisjauhoista veteen keitetty arkiruoka, jonka hyvä maku vieläkin palautuu kielelle. - Se oli pohjana myös liisterille, jolla tapetit kiinnitettiin seinään. - Samoin ohrajauhoista veteenkeitetty ohrajauhopuuro ja sen muunnos, kirnupiimään ohrajauhoista keitetty kirnupiimäpuuro. Ohrajauhoista saatiin maitoonkeitettynä ohrajauhovelli. Sen pintaan nopeasti hyytyvä kuori teki siitä yhden vastenmielisimmistä ruokamuistoista. Sitä syötiin voileivän kanssa. Vesivelliä ja ohrajauhopuuroa syötiin voisilmän kera, mutta kirnupiimäpuuron saatteena oli useimmiten siirappi. Poisjääneisiin ruokiin kuuluu myös marjapuuro, ruisjauhoista keitetty ja puolukoilla ryyditetty. Eikä klimppikeittoakaan juuri syödä. Se on maitokeittoa, johon oli lisätty ohra- ja myöhemmin vehnäjauhoista tehtyjä taikinapalloja, jotka kypsyivät keiton myötä.

Ruisjauhopuuroa joskus vieläkin keitetään ja syödään voisilmän kanssa. Se vaatii pitkän kypsennysajan ja tilalle ovat tulleet esikypsytytetyt puurovärkit, joista ei mielestäni tapaa vaikkapa riihessä kuivatusta rukiista tehdyn puuron aromeja.

Kokomaito oli lapsuudessani lasten herkkua ja vain poikkeuksellisesti sitä tuotiin pöytään kaikkia varten. Palan painikkeeksi ryypättiin kurria, jota meijeristä saatiin palautuksena, mutta myös kotona separoidusta maidosta. Maito oli päätulolähde ja se hinnoiteltiin lähinnä rasvan mukaan. Myöhemmin elintason noustessa puhuttiin hiukan vähätellen talosta, jossa yhä vain ryypättiin kurria vaikka yleisesti oli siirrytty täysmaidon käyttöön ruokajuomana. - Nyt se ympyrä on sulkeutunut nykyisien vallalla olevien terveyskäsitysten mukana.

Leipävilja, johon täällä luettiin myös ohra, kasvatettiin omassa pellossa, jauhatettiin Laasasen jauhomyllyssä - toimii tänä päivänäkin - ja leivottiin kotona. Näin vielä pitkälle 1960-luvulle asti. Leivottiin noin viikon tarve kerrallaan. Jokseenkin aina leipomukseen kuului myös ohrarieskojen teko. Niiden paistaminen ensimmäisenä jäähdytti sopivasti uunin tulisinta kuumuutta. Joskus leivottiin ennen varsinaisen paistamisen alkua pahimpaan lämpimänleivän nälkään hiilinkäisiä, ohueksi kaulittuja, ilman leipäkranssia vapaasti muotoiltuja lätkäreitä. Niille tehtiin tilaa uunin suulle sysäämällä uunissa vielä hehkuvat hiilet männynoksista yhteen suuntaan käpertyväksi sidotulla kertakäyttöisellä uuniluudalla taaemmaksi. - Hiilet laastiin uunista kun ne olivat sammuneet, luovuttaneet lämpönsä ja uuni oli räytynyt.

Leipäkranssilla rajattiin puolivahvat ja hienot leivät sekä ohrarieskat, mutta vahvat leivät ja limput muotoiltiin käsivaraisesti. Äitini leipäkranssissa on vieläpä irroitettava hylsy keskellä reiäntekoa varten.

Ensimmäisenä ostoleipänä muistan näkkileivän. - Sitten 1930-luvun ei enää leivottu "kovaa leipää", eli ohueksi kaulittua ja orsilla olleessa leipähaukasa kuivattua sekahiivaleipää. - Ensin satunnaisesti, mutta sitten yhä useammin tuotiin kaupasta pehmeää leipääkin siinä vaiheessa kun edellisen leipomuksen viimeiset leivät kuivahtivat ja varsinkin kesällä homehtuivat. Muistamani aikajakson alussa ei pehmeää leipää edes ollut kaupoissa. Se leivottiin kotona muissakin kuin viljelijäperheissä.

Omassa taloudessamme ei muurattua leivinuunia ole ollut, mutta sähköuunissa silloin tällöin paistettiin pieni leipomus. Vanhalla puolella on alkuperäinen uuni käyttökunnossa joskaan sitäkään ei ole käytetty juuri muuhun kuin joulukinkun paistamiseen. Meillä uuutta leipomisharrastusta syntyi kun uuden sähkölieden myötä käyttöön tuli kaksi uunia, joista toinen kiertoilmauuni, jossa voi paistaa kahdessa kerroksessa, eli paistaminen nopeutui. Oma osuutensa oli sillä huomiolla, että ostoleivässä jauhojen osuus valmiin leivän hinnasta on yhä pienempi, eli kotonaleipomisella on uutta kannattavuutta.

Omavaraisuus rajoittuu leipomiseen, ruista ei viljellä eikä pelkkä ohraleipä maistu, rieskaa lukuunottamatta. Leivomme - vaimo leipoo - ruisleipää, vehnäsekaleipää ja -sämpylöitä sekä kahvileipiä. Joskus myös ohrarieskaa.

Siinä missä Vanhankevarin uunissa leipomuspäivän päätteeksi saatettiin paistaa kokonainen lehmän reisi, jota leikeltiin pitkän aikaa särpimeksi, nyt syödään erilaisia lihavalmisteita ja makkaroita. Lapsuudessani makkaroita edusti vain suoliin tungettu ja paistettu veren ja ruisjauhojen muodostama taikina, verimakkara. Se paistettiin suurissa uunipannuissa ja syötiin sellaisenaankin, mutta myös kotijuuston kanssa tehtynä mainion makuisena keittona, jollaista toki nykyäänkin valmistetaan. Verimakkaraa tapaa nykypäivän lihatiskeistäkin ja kotijuustoa tehdään meilläkin omiksi tarpeiksi, joskus myytäväksikin.

Teurastuspäivän ruokiin kuului prätinäpaisti pieniksi palotuista sisäelimistä tehty voimakasmakuinen keitto, jossa maksan, keuhkon, mununkaisten ja sydämen lihan kappaleet ryyditettynä mausteilla antoivat erilaisia makuelämyksiä. Toinen välitön teurastuksen jälkeinen ruoka oli veriplätyt, ohukaiset, joihin käytettiin runsaasti sipulia mausteeksi. Kaikkea verta ei käytetty makkarantekoon. Osa paistettiin ruisjauhoihin sekoitettuna taikinana suurissa uunipannuissa, eli tehtiin verikampsua, josta edelleen kuutioiksi palottuna ja vedessä keitettynä saatiin kampsupaistia, mikä sinänsä on vähän harhaanjohtava nimi. Kaikki sisäelimet eivät kuluneet prätinäpaistiin. Niistä ja sisäontelon rasvoista ja lihasosista saatiin pieniksi palottuna ja hyydykkeellä koottuna tutinaa, alatoopia, jota voi levittää vaikkapa voileivän päälle. Luku erikseen oli sian sorkkien kohtalo. Useimmat heittivät ne menemään, mutta isäni oli erikoistunut niiden käsittelyyn. Hän söi tarkoin kaiken niissa olevan, jalan kerrallaan, ja seurauksena oli kasa pieniä nivelen luita ja rustoja, joista syötävä oli imeskelty parempiin suihin.

Kotiteurastuksen aikana lihan säilyminen oli ongelma eikä sitä kokonaan ratkaissut runsas suolaaminenkaan. Niinpä muistan syntymäkotini lihahuoneesta lihatiinun, jonka suolavesi oli vajennut ja päällimmäiset, kitkeräksi suolatut lihat olivat jääneet kuivilleen. Lampaanlapa siitä vietiin keitettäväksi, mutta lensi saman tien koiran suuhun pihalle; lapaluun ja lihan välissä kuhisi toukkia, joita kevään herättämät pollokärpäset, lihakärpäset, olivat innolla munineet.

Siivous on muuttunut pölyn nyysäämiseksi nurkista siinä missä minun lapsuudessani todella oli pestävää likaa varsinkin lattioilla. Silloin tupaan tultiin töistä saappaat jalassa, eikä niitä potkittu johonkin eteiseen joka välissä vain sen takia, että lattiat säästyisivät, kuten nykyään. Siivouksentarve oli sen mukainen. Lauantaina tuolit nostettiin pöydille, penskat ajettiin ulos tai kamareihin ja räsymatot vietiin ulos hangelle tai pihanurmelle pudistettavaksi. Kun roskat oli laastu, tupaan ja keittiöön, joissa enimmin liikuttiin, tuotiin vesisangot täynnä lämmintä vettä ja pesu porstalla, laattiakluutulla ja mäntysuopavedellä aloitettiin. Eikä se ollut mitään kostealla mopilla sivelyä, kuten nykyaikaisten lattioiden pesu. Kontallaan porstattiin juuriharjalla, kluutattiin ja välillä kluutu väännettiin likaisine vesineen ämpäriin ja vaihdettiin puhdas vesi kunnes lattia oli puhdas, jonka jälkeen se vielä kuivattiin puhtailla räteillä.

Tutani yritti kieltää porstan käytön koska se kulutti nopeasti maalin lattioista, jotka olivat niin kuluneita, että oksankohdat olivat koholla. Puhdasta ei muuten tullut ja niinpä lattioita olikin maalattava harva se vuosi. Keveämmän, kostealla pyyhkimisen saivat osakseen kamarien lattiat, joille lika ei niinkään kulkeutunut. Samoin huonekalut, kuten nykyäänkin. Nykyiset lattiamateriaalit ja tietysti pölynimuri ovat keventäneet siivoustyön murto-osaan aikaisemmasta. Lisäksi sukkasillaan hipsiminen tai sisäkengät katkaisevat lian tulon sisätiloihin.

Pyykki pestiin lapsuuteni Vanhassakevarissa talvisin navetan etutilassa, jossa vesi kuumennettiin koranparasa, samassa missä karjataloudenkin tarvitsema kuuma vesi. Hangattiin käsin lasista, aiemmin pellistä valmistettua, aallotettua pyykkilautaa vasten. Likaisin keitettiin lipeävedessä, jonka lipeä varhemmin tuhkasta, myöhemmin lipeäkivestä. Usein pyykki pesun jälkeen vedettiin parinsadan metrin päässä olevalle joelle, huuhdeltiin avannossa ja klapattiin pyykkikartulla. Avennon tekoon taisi rajoittua miesten osuus sen ajan pyykkäyksessä. Pienempää, kuten pikkulasten pyykkiä, pestäkluthastin tarpeen mukaan sitä mukaa kun sitä tuli.

Talvella oli hyvä kuivatustila kaksfooninkisen talon yläkerrassa, jossa oli samanlaiset tilat kuin alakerrassakin, mutta yhtä huonetta lukuunottamatta ilman lämmityslaitteita. Myös puidenväliin viritetyillä naruilla kuivattiin. Lakanapyykki mankeloitiin naapuritalon piharakennuksessa olevalla, usean talon yhteisellä manklilla, jossa kivillä kuormattu sileäpohjainen kelkka kulki puisten rullien päällä. Rullien ympärille oli kiedottu silitettävä pyykki ja alustana oli tukevarakenteinen, sileä mankelipöytä.

Kesällä pestiin jokirannassa, jossa meidän kohdalla oli useamman talon yhteinen pyykkipaikka. Siihen kuului parikin vanhaa koranpataa, jotka oli asetettu lähelle vesirajaa tukevien kivien varaan. Joessa oli pyykkilava, jossa kontallaan ollen pyykkiä harjalla lavaa vasten pestiin ja välillä virutettiin joessa. Jokiuomasta kohoava savunväre ja pyykkikartun mäiske, joka kaikui vastarannalta, kertoi kauempana olevallekin mitä siellä puuhattiin.

- Me pikkupojat saimme onkia lähistöllä nyt kun vahdit olivat paikalla ja ainakin salakit olivat kiinnostuneita pesulavalta myötävirtaan leviävästä harmaasta vanasta ja nappasivat siinä sivussa meidän onkiimmekin.

Pesukoneet linkoineen ja kuivauskaappeineen lienevät suurimpia helpotuksia kotitaloustöiden kirjossa - vaikka "ei se pyykki itsestään koneeseen mene, eikä sieltä pois tule eikä kuivaustelineeseen lennä", kuten vaimo joskus muistuttaa.

54. 1. ja 93. Isoäitini, Leskelän mummu, Liisu Tunkkari kahvinkeittopuuhissa 1930-luvun lopulla. Avotakan vasemmassa pielessä takkarauta, jossa keitinkoukku,jota voidaan portaittain nostaa ja laskea. Takkatulessa häämöittää pannunjalaka, johon läheltä pannun pohjaa lähtevän levikkeen varaan kahvipannu asetettiin. Vasemmalla avautuu leivinuunin aukko. Takka oli Alileskelässä käytössä pitkälle 1940-luvulle. Vasemmalla riippuu pellinnaru, jolla savupelti avattiin ja suljettiin.

55. 93. Vanhantalonkankaan talojen yhteinen kivimankeli, mankli, kuvattuna vuonna 1917. Oikealla isäni sisar, Mari-täti 15 vuotiaana, on nyt kohta 91 vuotta. Mankli oli Tunkkarin Leanterin ja Alafreen yhteisessä vajassa, joka näkyy toimineen myös nikkarinverstaana.

56. 93. Äitini Aune Tunkkari leipomuksen teossa syksyllä 1977. Ikkunasta näkyy vanhan navetan nurkka ja rehutornit - onpa juurikkaannostokenekin vielä talviteloille laittamatta.

Sivun alkuun