Etusivulle
Edellinen sivu

Kysymys 63.

Miten tuotantoeläinten vaivoja ja sairauksia hoidatte tai olette hoitanut itse? Millä tavoin? Millaisissa tapauksissa olette kutsunut eläinlääkärin paikalle? Kertokaa kokemuksianne paikkakuntanne eläinlääkäristä.

63. Tavallisin lehmän sairaus, jota hoidetaan kotoisin voimin, on utaretulehdus. Toki niin, että eläinlääkäri arvioi, onko hänen tultava tekemään paikanpäälle diagnoosi, vai riittääkö lääkemääräys apteekkiin. Tällöin vetimien kautta utareeseen kohdistuva hoito, antibioottituubien tyhjentäminen, kuuluu meillä karjanomistajan työrutiineihin. Jos tapaus on paha ja edellyttä lihakseen annettavia pistoksia, lääkäri panee sen alulle ja jättää jatkohoitoa varten lääkettä ja neuloja talonväelle. Sen rinnalla on pahassa tapauksessa utareneljänneksen hoito antibiootilla vetimen kautta.

Lieviä ruoansulatushäiriöitä myös hoidamme omatoimisesti. Runsaassa tuotoksessa olevan lehmän syömättömyys saattaa olla oire asetonitaudista, ketoosista. Usein tasapainotila palautuu jättämättä lypsykerta väliin ja muuttamalla vähän ruokintaa. Erilaiset glykoolivalmisteet asetonitaudin hoidossa kuuluvat navettamme varustukseen. Elleivät oireet häviä kotoisilla konsteilla tai alkavat rajusti, kutsutaan eläinlääkäri.

Puhaltumista, ähkyä varten on aina varalla lääkeöljyä, jota annetaan omatoimisesti. Puhaltuminen on kyllä entistä harvinaisempaa.

Myös pötsin häiriöihin löytyy itselääkintää varten valmisteita, jotka ovat heti käytettävissä. Enää ei oteta terveeltä lehmältä märepalaa niinkuin ennen kun sanottiin, että nolotteleva lehmä on pudottanut märepalansa, ja sille on annettava uusi.

Ulkoiset, pienet vammat hoidetaan desinfioivilla ja lääkitsevillä, spray-levitteillä. Aikaisemmin käytimme haavan peittäviä, lakkamaisia suihkeita. Pahoja ovat nisäpolkemat jotka saattavat sulkea maitokanavan. Silloin on yleensä lääkärin apu tarpeen, mutta silloinkin jälkihoito ja kanyylin asettaminen maitokanavaan utarelohkon tyhjentämiseksi kuuluu kotihoitoihin.

Eläinlääkärien osalta voi kertoa, että kuulumme Perhonjokilaakson Kansanterveystyön Kuntayhtymän palvelusten piiriin. Siihen kuuluvissa Halsuan, Kaustisen, Perhon ja Vetelin pitäjissä toimii yksi eläinlääkäri kussakin. Kaikki ammattinsa osaavia ja nykyaikaisesti palveluhaluisia naisia ja miehiä. Takana on se aika, jolloin mainitut pitäjät ja lisäksi ruotsinkielinen, silloinen Teerijärvi, muodostivat eläinlääkäripiirin, jossa oli vain yksi lääkäri. Oli useimmiten ruotsinkielinen ja usein työhönsä vähän virkamiesmäisesti suhtautuva, piirilääkärit kun olivat myös hallintoviranomaisia.

Eläinlääkäriä ei yhden lääkärin aikana aina saanut joka tarpeeseen ja silloin oli yritettävä itse tai käytettävä kansanparantajia, jotka parhaimmillaan olivat varsin taitavia.

Sattuipa kerran niinkin, että apua haettiin ihmislääkinnän puolelta. Piikkilanka oli viiltänyt lehmän vetimeen pahannäköisen haavan ylhäältä alas asti. Maitokanava oli jäänyt ehjäksi, mutta ammolleen leviävä haava vaati ompelemista. Äitini soitti ihmislääkärille - sekä eläinlääkäri, että kunnanlääkäri asuivat kylässämme, mutta eläinlääkäri oli tavoittamattomissa. Lääkärin rouva oli kotona ja lähti heti neulomistarvikkeiden kanssa apuun. Tuohon aikaan Vetelin sairaalassa tehtiin vaativiakin leikkauksia, joissa väliin tarvittiin sairaanhoitaja-rouvaakin apuna. Vähän ajan kuluttua ajoi lääkäri paikalle hakemaan rouvaansa joillekin kutsuille. Näki, että homma oli kesken, heitti takin autoonsa ja sanoi että annas ko minä, ja muutamalla tottuneella neulanpistolla ompeli haavan kiinni. Taksaa ei kunnanlääkärin hinnasto tällaiselle operaatiolle tuntenut, mutta äitini hoiti sen viemällä juustoa ja ternimaitoa.

Sivun alkuun