Etusivulle
Edellinen sivu

Kysymys 39.

Milloin tilallenne on hankittu leikkuupuimuri? Oletteko käyttänyt yhteis- tai vuokrapuimuria? Milloin? Miten puinti on muuttunut aikananne? Kertokaa tarkemmin.

39. Ruis tryskättiin vielä sotien jälkeenkin riihessä, joita isäni ja minunkin syntymäkodissani Vanhassakevarissa oli kaksi. Oli Kotiriihi lähellä tupaa ja piharakennuksia ja Aliriihi vähän kauempana pellolla, joen alajuoksun suuntaan. Jälkimmäinen tuli isäni talonkaupassa meille. Kotiriihi oli "kaksipäinen", eli molemmissa päissä oli riihi ja niiden välissä yhteinen luuva. Molemmilla sivuilla oli lautalevikkeet ja toisessa päässä laudoista tehty puimalato. Kotiriihen orsille oli sijoitettu kuivauskaappi, joka sai lämpimänsä riihen kiukaasta. Sillä kuivattiin siemenviljaa ja myös kolmekymmentäluvulla täälläkin viljeltyä vehnää. Aliriihi oli vaatimattomampi ja käsitti riihen, luuvan ja olkiladon, kaikki samaa hirsirakennelmaa. Toisella sivulla oli lautarakenteinen riihenlevike.

Minun tehtäväni rukiita riiheen ajettaessa oli latoa lyhteitä kahteen riviin hevoskärryille, tyvet ulospäin. Kuorma heiteltiin riiheen. Riihen parsilla istui tuta, isoisä, joka pani riihtä ylös, eli latoi lyhteet tyvi alaspäin parsipuiden varaan. Kerralla täytettiin viiden parsipuun muodostama pisto. Meidän riihessä oli neljä pitkää pistoa ja kaksi puolipistoa. Puolipistot - todellisuudessa vain kolmanneksen lyhyemmät - katkaisi oven pielessä komottava suuri luonnonkivinen kiuas, jonka yläpuolelle ei voinut lyhteitä asettaa.

Aliriiheen mahtui kerralla neljäkymmentä kuhilaa, vähän kosteudesta riippuen. En silloin vielä kunnolla ylettynyt antelemaan lyhteitä, joten minulle oli tehty keppi, jossa lähellä yläpäätä naula vähän matkaa upotettuna. Tuikkasin kepin suipoksi vuollun pään lyhteen siteen alle ja ojensin sen ylöspanijan ulottuville. Hänestä näkyivät vain työn tahdissa heiluvat jalat, joissa ohuesta nahasta tehdyt ykspohojaset, hilijaset, eli kevyet saappaat, joiden pohjaa peitti yhtenäinen hieno nahka. Muu osa pienestä miehestä, kuin riihitontusta, häipyi nokisen riihen mustaan hämärään. Kiukkuisia komentoja pimeydesta kyllä kuului jos poika unohtui omiin ajatuksiinsa.

Riihtä lämmitettiin kolme neljä päivää, eli niin kauan kunnes lyhteen tyvestä nykäistyt oljet raksahtivat kuivina taitokselle ja jyvät purtuina tuntuivat kovilta. Lattialle oli levitetty kiukasvaate. Sen alle konttivat lyhteistä tippuvat erilaiset toukat, torakat ja hämähäkit suojaan. Ne laastiin välillä riihiluudalla kokoon ja heitettiin ulos lintujen armoille. Lämmitys oli tutani puuhaa ja siinä sai pikkupoika joskus syödäkseen pitkän pesän suussa paistetun naurispaistikhan, joita sanottiin joskus myös naurispanssarheiks. Myös rukiin tähkiä paahdettiin pesän suupellin päällä ja syödänapsittiin jyvä kerrallaan.

Tryskäämispäivänä riihelle noustiin aamuyöstä, kolmen neljän aikaan. Lämmitys oli lopetettu ja savut tuuletettu. Tuuletusta varten riihen seinässä oli kummallakin puolella klunki, noin seinähirren levyinen aukko kahden hirren saumakohdassa ja siinä varrellinen luukku. Lisäksi avattiin luuvaan johtava matala, leveä liukuovi ja sekä riihen että luuvan ulos johtavat ovet. Kiukaalle levitettiin kiuasvaate suojaamaan sitä pölyltä ja roskilta ja myöhemmin tulipalolta. Riihellä tarvittiin vaatteet, joista ei päässyt tähkiä ja vihneitä ihoa vasten. Päähän usein hattu, joka esti roskien pääsyn kaulalle. Naisilla leuan alle sidottu huivi. Sitten leuan alle napitettava pusero tai paita, joka jätettiin housujen päälle. Naisilla tröijy ja pitkä hame suojaamaan sääriä. Miehillä housut, joiden lahkeet saapasvartten päälle. Jos elo oli kovin karporrista ja piikkistä, oli pakko käyttää kintaitakin. - Riihivaatetus oli usein koottu jo aikansa eläneistä muista vaatteista. Sanottiin: "Jolleioo riihirimputtimia, silleioo kirkkokimputtimia."

Sopiva miehitys oli kolme henkeä: Yksi löi seinhän, eli pudotti lyhteet alas parsilta, otti tyvestä kainaloonsa ja iski latvapäätä riihen seinään, kunnes enimmät jyvät olivat irronneet ja heitti lyhteen luuvaan. Parin ensimmäisen seinäänlyönnin aikana suuri osa jyviä valui virtana lyhteestä ja se keveni tuntuvasti. Lyhdettä käänneltiin muutaman kerran, lyötiin seinään ja välillä ravisteltiin. Lopuksi lyödä tömäytettiin tyvipuoltakin pari kertaa. Vanha riihittäjä osasi jo muutaman lyhteen jälkeen päätellä, karttuuko ruista hyvin vai huonosti.

Luuvassa, jonka lattia oli metrin verran korkeammalla kuin riihessä, kaksi henkeä avasi siteet ja hajoitti lyhteet pitkille seinustoille latvat keskelle päin. Kun tämä latteus oli levitetty, otti kumpikin käsiinsä varstan ja tryskääminen alkoi.

Varstassa oli noin puolitoista metriä pitkä varsi, jonka päähän oli sidottu nahkalenkillä noin kuusikymmentä senttiä pitkä, viiden kuuden sentin paksuinen puinen klupu siten, että se pääsi vapaasti pyörimään lenkissään varren pään ympäri. Tryskääjät etenivät peräkkäin, edellämenijä selin. Lyötiin vuorotahtia, molemmat suunnilleen samaan kohtaan, mutta vähitellen edeten. Joka lyönnin välillä klupu pyörähti yläasentoon ja sieltä tryskääjän antamalla vauhdinlisällä uudelleen alas. Samalla kun tryskääjät etenivät hiljakseen, lyönnin kohde muuttui myös siten, että lyötiin sekä tyvi- että latvaolkia. Paksummissa tyvioljissa varstat vain pehmeästi tössähtelivät, mutta ohuempien latvaolkien läpi kolahteli puulattiakin. Tryskäämisen aa ja oo oli vuoroin lyöminen; rytmitys leimasi koko työtä. Sitä joutui aluksi tapailemaan ja kluput kolahtelivat toisiinsa, "riitelivät". Sitä pidettiin merkkinä siitä, että sama pari vielä toistekin yhdessä tryskää.

Pian riiheltä kuului hiljaiseen aamuyöhön tuo tyypillinen tump-sun, tump-sun, tump-sun,... Eikä vuorotahdista luovuttu kun siirryttiin toiselle seinustalle yli kovan lattian: tump-sun, klon-kon, tump-sun, tump-sun... Matalajaksoinen ääni kantoi kauas, ja tarkkaan kuunteleva saattoi kuulla syysaamuna parin, kolmenkin riihentryskäyksen äänet. - Pienessä kylässämme oli 1930-luvulla ainakin yhdeksän käytössä ollutta riihtä.

Luuvan seinälle puutappinsa varaan oli jäänyt vielä kolmaskin varsta. Sitä käytettiin silloin kun oli vain yksi tryskääjä. Sen klupu oli paljon pidempi. Sen rytmi oli tietysti yksitahtinen ja hitaampi pidemmän klupun ansiosta. Jos joltakin riiheltä kuului klomp, klomp, klomp, klank, klomp..., kuuli heti, että riihellä oli vain yksi varstan heiluttaja.

Kun olimme niin pieniä, että meistä ei ollut avuksi riihelle, isäni saattoi tryskätä yksin koko riihen. Äiti huolehti karjasta ja lapsista, ja kun veimme navetanajan jälkeen riihelle kahvia ja haukattavaa, äiti surkutteli isän kokopäiväistä urakkaa. Isä lohdutti vanhalla sananparrella: "Ko yksin tryskää, saa yksin syöräkki." Se ei kuitenkaan meillä pitänyt paikkaansa, syöjiä oli muitakin.

Tryskäyksen jälkeen oljet koottiin sääriä vasten jyviä karistellen olokikerpuiksi, joiden sitomista varten oli edellisenä iltana tehty olkisiteitä solmiamalla latvoistaan kaksi olkipivollista yhteen, jolloin syntyi kahden korren mittainen side. Ne oli jätetty yöksi kasteisen riihikartanon ruohikkoon kostumaan nuoskeiksi. Kerppua kootessa siteet asetettiin luuvan lyhyille, vapaille seinäsvierustoille siten, että toinen pää oli lattialla ja toinen seinän varaan nojaamassa. Kummaltakin seinustalta kertyi kerppu, eli aina kaksi yhdeltä laatteukselta. Kerppu koottiin siten, että tyvet ja latvat vuorottelivat, jolloin saatiin molemmista päistä saman vahvuinen kerppu. Ennen sitomista siteeseen väännettiin kierre lujuuden lisäämiseksi. Kerppu sidottiin keskeltä ja nujerrettiin samalla polvella tiukaksi sekä työnnettiin olkilatoon kolmen neljän hirren levyisestä pitkänomaisesta aukosta.

Jyviä oli kertynyt riiheen enemmän ja luuvaan vähemmän, koska suurin osa jäi seinäänlyöjän kasaan. Kun kaikki oli tryskätty, jatkettiin trusan tryskäämisellä, eli hakattiin varstoilla hetken aikaa lattialle kertynyttä tähkien ja olkien massaa jyvien irtoamiseksi. Käänneltiin sitä välillä ja tryskättiin taas. Sitten otettiin pitkäpiikkiset, tavallista heinäharavaa lyhytlehtisemmät riihiharavat ja aloitettiin trusan siivoaminen, jolloin tähkät ja oljenpätkät mahdollisimman tarkkaan seulottiin haravila erilleen ja heitettiin ulos. Jos irrallista olkea oli trusassa paljon, saatettiin niistä tehdä erillinen pahankerppu. Myös riihen jyväkasasta haravoitiin enimmät roskat pois.

Seuraavaksi luuvatrusa kiilattiin kilakopalla. Se on noin neljäkymmentä senttiä leveä ja kuusikymmentä senttiä pitkä, kymmenen sentin korkuisilla laidoilla varustettu peltipohjainen laatikko, jonka päätylaudoissa kädensijat. Pohja täynnä soikeita reikiä, sen kokoisia, että rukiin tähkä ei mahdu läpi. Trusa koottiin yhteen kasaan ja kilattiin, seulottiin, edestakaisin kilakoppaa hyssyttämällä.

Kun trusa näin oli päällisin puolin siivottu, heiteltiin myös riihen jyvät luuvaan leveäpesäisellä, puisella riihilapiolla, jonka isäni oli tehnyt isosta haapapuusta vuonna 1936. Siellä ne kasattiin pitkänomaisen luuvan toiseen päähän viskaamista varten. Viskaaja istui kasan viereen lattialle tuo leveä puulapio alusenaan jalat suorana. Asetti joskus riihiharavan poikkilehden jalkapohjiensa alle siten, että haravan varresta toinen käsi sai hyvän tuen epämukavassa asennossa. Toiseen käteen otettiin viskuukuupu, varrellinen kousa, jolla jyviä heitettiin laajassa kaaressa luuvan toista päätä kohti. Kaaren ulkokehälle lensivät suurimmat jyvät, sisemmälle jäivät pikkujyvät ja roskista kasvoi matto lähimmäksi viskaajaa. Viskaamisen jälkeen tehtiin rajaus roskien ja jyvien välille ja laastiin roskat ja pöly pois. Tällä välin myös riihi oli laastu roskista puhtaaksi ja jyvät luotiin luuvasta riiheen.

Pikkujyvät saatettiin erottaa eläimille jauhettaviksi.

Nyt riihen nurkasta vedettiin esille pohorimylly, alkeellinen tuulilajittelija, joka erotti jyvistä pölyn ja jäljelle jääneet roskat. Tähän työhön tarvittiin koko riihimiehitys. Yksi veivas pohorimyllyä, toinen kaasi sen kanessa olevaan aukkoon hiljakseen jyviä ja kolmas veti alta, eli siirsi lattialle kertyvät jyvät sivummalle. Jos hyvin sattui, saatiin pari alaikäistä avuksi, jolloin jyvät voitiin saman tien mitata säkkeihin. Niihin pantiin 15 kappaa kuhunkin, eli kahdessa säkillisessä oli tynnyri jyviä.

- Alkuperäisessä pohorimyllyssä oli vain tuulilajittelu, mutta meidän myllyssämme oli menty jo askel eteenpäin. Kaatoaukon alla oli isosilmäinen seula, joka oli toisesta päästään keskellä olevan tapin varassa ja toinen pää riippui nahkapauloista. Seulaa heilutti puhaltimen aksella olevan pienen kammen käyttämä vipu. Seulan läpi jyvät menivät tuulilajitteluun viettopinnalle ja roskat seulaa pitkin myllyn alle. Kevein pöly lensi riihen ovesta taivaan tuuliin, koska mylly sijoitettiin avoimen oven eteen. Viettopinnan alapäässä oli toinen, pienisilmäinen vernasseula, jonka läpi vernhat, pienet rikkaruohon- ja heinänsiemenet varisivat erilleen. - Nekin olivat arvotavaraa; ne sekoitettiin eläinkäytheishin, eli jauhettiin eläimille rehuksi.

Pohorimylly oli muuten kotitekoinen, mutta sen kammelta siipipyörälle liikettä välittävä hammaspyöräpari lienee valettu jossakin manufaktuurissa. Varsin karkeatekoisia ja viimeistelemättömiä olivat. Pohorimyllystä lähti omalaatuinen ääni; yrmyn-yrmyn-yrmyn-yrmyn... Äänen korkeus vaihteli sen mukaan oliko pyörittäjä kammenliikkeen ylä- tai alakuolokohdassa, joissa vauhti hidastui ja "yrmytyksen" äänenkorkeus sen mukana. Omaa tahtiaan löi seulaa heiluttavan vivun ja nivelen loksutus.

- Meidän riihestä löytyi myös vanha pohorin, soikeamuotoinen, vajaan metrin pituinen puupohjainen vasu, jonka laidat olivat ohutta haapalautaa, melkein pärettä. Toinen pitkä reuna oli painettu alas melkein pohjan suuntaiseksi. Sillä jyvät puhdistettiin kaatamalla niitä pohtimen loivasta reunasta hiljakseen maahan levitetylle alustalle, jolloin tuuli (sitä tarvittiin) erotti pölyn ja roskat jyvistä.

Neljänkymmenen kuhilan riiheltä saatiin, jos hyvin karttui, yli viisikin tynnyriä, mutta huonona vuonna sai tyytyä kolmeen tai sen allekin. - Tynnyri on noin puolitoista hehtolitraa.

Keskipäivä oli sivuutettu. Aamulla riihiväelle oli tuotu kahvia ja haukattavaa, mutta syömään mentiin vasta kun riihi oli valmis. Jos väkeä oli hyvin, toiset aloittivat välittömästi uuden täytön. Ellei, riihiväki ajoi ja pani ylös vielä samana iltapäivänä uuden täytöksen ja meni vasta sitten saunaan, jossa piti ennen löylyynmenoa pestä hyväksi kasvot ja kädet, ettei tullut renkoa, mikä tarkoitti sitä, että riihen pöly ja lika tarttui pitkäksi aikaa ihoon kiinni.

Riihen tryskääminen oli aikojen saatossa saanut vissin kaavan, jossa oli melkeinpä rituaalinomaisia piirteitä. Sitä kuvaa hyvin täällä liikkunut sanonta: Yks lyhes perkules sotki koko riihimeininkin - "Lyhes perkules"-sanapari viittaa eteläpohjalaiseen murrealueeseen, täällä sanottaisiin "lyhyre perkule". Täälläpäin oli 1920-luvun lopulla usein trenkejä ja piikoja Etelä-Pohjanmaan järvikunnista, lähinaapureina kun ovat.

Ohran ja kauran riihessä puinnista ei ole omia muistikuvia, mutta sen isäni kertoi, että varsinkin ohrariihi oli piikkinen ja tuskallinen tryskättävä joka paikkaan tunkeutuneiden vihneiden takia. Jo pikkupoikana ollessani kaura ja ohra sekä vähäiset määrät vehnää puitiin Kullervo-merkkisellä puimakoneella. Samoin timotein ja apilan siemenet, joista jälkimmäisistä puimakone irrotti vain nuput. Siemenet nupuista irtosivat vasta apilanhankaajassa.

Puimakoneen omisti puimaosuuskunta, jossa oli kymmeniä osakkaita Tunkkarilta aina kolmen kilometrin päässä olevalle kirkolle asti. Aluksi voimakoneena oli hehkukuulamoottori, mutta jo ennen talvisotaa puitiin monena vuonna sähkön voimalla. Hehkukuulamoottori oli tarkoitettu raakaöljykäyttöiseksi, mutta sitä käytettiin petroolilla, joka kuitenkin oli sille liian ärhäkkä polttoaine. Moottoria jäähdytettiin kylmää vettä vaihtamalla ja myöhemmin syksyllä lisättiin jäitä jäähdytysvesisammioon. Silti se joskus riemastui käydä-räyhäämään hallitsemattomasti; hyppi hiekkasäkkipainojensa alla, sylki tulta valurautaisesta, taivaalle sojottavasta pakoputkesta ja paukkui kuin tykki. Puimakone vonkui ylikierroksilla, kunnes remmisiiva saatiin kytkettyä pois päältä. Kerrottiin, että se kerran karkasi kirkkotörmän kupeessa olleelta puintipaikalta ja tulla ryskytti mäkeä alas vastaantulijoiden kauhuksi. Ei rattailla, vaan puurunkoisella alustallaan.

- Meillä pojankoltiaisilla ei tietysti jännittävämpää puuhaa puintiaikana ollutkaan kuin vahdata tuota tekniikan ihmettä niin läheltä kuin masunisti suinkin päästi.

Vielä vanhempaa, päältä syötettävää puimakonetta oli käytetty onkapannulla, höyrykoneella. Siitä minulla ei ole muistikuvia, mutta kerrottiin sen olleen uhkarohkeaa puuhaa: Jos teho ei riittänyt, masunisti oli ripustanut hiilihangon, pranstakan, höyrykoneen varoventtiilin vipuun paineen lisäämiseksi!

Välivaiheena ennen konevoimalla käyvää puimakonetta oli meilläkin puitu trusamasiinalla. Se oli käsivoimalla pyöritettävä puimakoneen esivaihe. Sen etuosassa oli poikittainen, päistään laakeroitu peltirumpu, puintikela, jossa tukevia piikkejä. Rummun alla oli harva varstasilta, jossa samanlaiset piikit lomittain kelan piikkien kanssa. Käsin pyöritettävältä käyttöakselilta oli rullaketjuvälitys kelaa pyörittävälle akselille ja siinä sellainen välityssuhde, että riittävä nopeus kelalle saatiin. Kammet pyörittämistä varten oli kahdelle miehelle. Laitteen paikallinen nimitys lienee ollut osuva; tuloksena oli jyviä ja roskia, joiden oli läpikäytävä edelläkuvatut puhdistusvaiheet. Vielä minun pikkupoika-aikanani se seisoi riihikartanolla, mutta lopulta se myytiin tur vepehkun repijäksi. Luulenpa, että trusamasiinan pyörittäjät huomasivat tulleensa todelliseen veivitalhon, kuten täkäläinen sanonta paljotöistä paikkaa kuvaa.

Ensimmäiset leikkuupuimurit paikkakunnallemme ilmestyivät 1960-luvun alussa. Tuolloin meillä oli luovuttu kauran viljelystä ja viljeltiin pelkästään ohraa. Se niitettiin viikatteella, seivästettiin ja ajettiin vuokratalon kaksipäiseen riiheen ja sen viereen tehtyihin aumoihin. Lopulta seipäät ajettiin suoraan puintipaikalle sitä mukaa kun puinti edistyi. Puintia kesti päiväkaupalla ja minulle, joka syötin konetta tuli lopulta niin paha naru, jonkinlainen jännetulehdus käteen, että en saanut otetta lainkaan sormilla. Laitoin oikeaan käteeni remmeillä kiinnitettävän lyhteiden katkomaveitsen, joka auttoi kun ei voinut sormilla kopristaa.

Joskus talvi yllätti ennenkuin kaikkea oli ehditty puida. Silloin nostettiin luminen päällystukko sivuun myöhemmin puitavaksi ja puitiin ensin suojassa ollut osa. Monen hiiren pienoismaailma siinä tuli hävitettyä. Pesiä oli joskus tehty koko seipään korkeudelle useita samaan seipääseen.

Rukiin puinti silloisella Pikku-Esalla oli melkeinpä mahdotonta. Pitkä korsi takertui kelaan ja jäi siihen vonkumaan vaikka kuinka vähän ja tasaisesti olisi syöttänyt. Se oli epäilemättä eräs syy siihen, että sinänsä pienet ruisalat mielellään riihitettiin pitkälle sen jälkeen kun Pikku-Esa oli jo käytössä. Toinen syy oli se, että ruis leipäviljana haluttiin kuivata kunnolla. Riihessä kuivattuna siihen jäi myös riihen jäljittelemätön maku. Oli vielä kolmaskin syy, joka nyt paremminkin hymyilyttää. Suorilla rukiinoljilla oli tärkeä käyttötarkoitus. Niillä täytettiin patjapussit kerran vuodessa! Eikä vain omiamme. Vuosikausia meidän olkiladostamme haettiin täytteet Keski-Pohjanmaan Emäntäkoulun oppilaiden patjoihin aina joulun jälkeen kun uusi kurssi alkoi. - Oikeaoppinen patjan täyttö oli eräs ensimmäisiä kun kodinhoidon taitoja opiskeltiin. Pienempiä tarpeita olivat himmelioljet, joita niitäkin kysyttiin vielä kun riihi oli jo purettu. Pitkälle sodan jälkeen rukiinoljet olivat meillä myös karjanrehua sekoitettuna järvikortteeseen, jota saimme järviosuudeltamme.

Ensimmäinen - ja toistaiseksi ainoa - leikkuupuimuri meille hankittiin vuonna 1960. Olimme siihen mennessä puittaneet vuokrapuimurilla jonkin verran ohraa. Pitkään vaikutti kuitenkin siltä, että ei edes ohra täällä ehdi valmistua puintikypsäksi kuin parhaina kesinä. - Tuolloin sen katsottiin olevan puintikypsää vasta kun olki alkaa harmaantua ja tähkät riippuvat taitoksella odottaen maahan putoamista. Ennen kunnon kuivurin hankkimista olikin odotettava tuleentumisen viimeistä vaihetta ja lisäksi hyvää poutaa.

Ostimme käytetyn pikku Massey Harris-puimurin, jossa oli lisävarusteena olkien paalauslaite, tai paremminkin niputtaja. Se oli meille hyödyllinen kuivikeolkien keräystä ajatellen. Pikkumassikka oli käytössä muutaman vuoden ja hyvissä olosuhteissa puinti sillä sujui. Heikkoutena oli liian pieni moottori, joka pehmeillä keleillä ei jaksanut tehdä kahta työtä; kulkea eteenpäin ja pyörittää puintikoneistoa. Lisäksi sen liian lyhyestä leikkuupöydästä seurasi, että pitkäksi kasvanut kaura, kuten Ryhti, repesi maasta juurineen, koska latvat ehtivät kuljettimiin ennen kuin terä ylsi leikkaamaan oljen poikki - miten olisikaan rukiin kanssa käynyt?

Siirryimme vuokrapuimurin käyttöön. Ensin tunti- tai hehtaaritaksaiseen, viimeiset ainakin viisitoista vuotta "könttiurakoihin". Muutamina viime vuosina olemme sopineet puinnin kokonaishinnan siten, että puimme itse ja huolehdimme myös polttoaineesta, mutta oljynvaihdot ja muut huollot ovat omistajien kontolla. Samoin tahattomat koneen särkymiset, joskin ajan voittamiseksi korjaamme omistajia apuun huutamatta pienemmät haaverit. Mitään kirjallisia sopimuksia ei ole koskaan tehty, mutta kummatkin ovat tyytyväisiä. Omistajat ovat tottuneet pitämään omaa puimuria ja minä puolestani en näe omistamisessa sinänsä itseisarvoa työkoneen ollessa kysymyksessä. Puitavat alat ovat lisäksi supistuneet, joten puintivuoroistakaan ei ole tullut ongelmaa. - Puimurin yhteisomistus on kohdaltani tabula rasa.

22. 39. Viimeinen ruisriihen tryskäys 1950-luvulla ennen Aliriihen purkamista. Luuvatrusaa siivoamassa vasemmalla nuorin veljeni Pentti, toisena M.T. Keskimmäinen veli Erkki kuvasi.

23. 39. Tunkkarin puimaosuuskunnan Kullervo puimakone ja sen Monark-voimakone, hehkukuulamoottori, jonka toimintaperiaate muistutti dieselmoottoria. Koneenkäyttäjä, masunisti, oli työssään tärkeä, niin naapurin mies kuin olikin. Vuoden 1922 kuvassa kauluspaita ja rintamuksilla kaartuvat kellonperät kuvaavat kurssin käyneen koneenkäyttäjän hajurakoa muusta puintiväestä. Valkoinen, vähitellen öljystä rypeintyvä trasselitukko pyöri hänen käsissään silloin kun niitä ei tarvittu polttoaineen käsikäyttöistä lisäpumppausta hoitamaan. - Ehkä seuraava arvoasteikossa masunistin jälkeen oli puimakoneen syöttäjä. Siihen tehtävään masunistikin saattoi hätätilassa hetkeksi ruveta. Kuvan oikeassa reunassa on aisat, joiden hahloon sijoitettiin tavallisia rattaita pienemmät eturathat, joiden päälle nostettiin puimakoneen perä kuljetettaessa, eli puimakonetta kuljetettiin oikeastaan perä edellä. Moottori lepäsi maassa omien aisojensa päällä hiekkasäkeillä tai kivillä painotettuna. Siirrettäessä aisat nostettiin ylös ja alle työnnettiin rattaat hahloihinsa, minkä jälkeen hevonen valjastettiin kuin minkä tahansa kärryjen eteen. Kaikista hevosista ei ollut näiden erikoisten vehkeiden vetäjiksi. Puitaessa tarvittiin pöyrällepanija, sithenkatkoja, ellei ollut irtoviljaa, ja syöttäjä. Jyväinottaja oli tavallisesti isäntä, apunaan jyväinajomies tai -kantaja. Loppupäässä olivat pahananpröytääjät, yksi tai useampia sen mukaan mihin ne varastoitiin. Ruumenpuolella oli usein naisia, kuten kuvassakin, jossa näkyy neljä karijakoppaa, joilla ruumenet kannettiin katon alle. - Kuumalla vedellä haudutetut ruumenet höystettyinä suuruksella, jauhoilla, olivat aikanaan tärkeä rehu lehmille. Etualalla pikkuväen miehittämä heinäreki, jolla ajettiin pahanoja katon alle puintipaikalta silloin kun puitiin ulkona. Puimaton vilja ajettiin pelloilta puintipaikalle kärryillä joko valmiiksi katon alle tai aumoihin. Heinäreellä ajettiin heinät peltolatoihin, joita oli sijoitettu aina sopivan ajomatkan päähän.

24. 39. Tunkkarin puimaosuuskunnan ensimmäinen, päältäsyötettävä puimakone vuosisadan alussa. Sen voimanlähteenä oli höyrykone, "onkapannu", jonka piippu häämöttää Jukkalan tuvan räystästä vasten. Hutera puimakone on pöngitetty tukevasti kahden pään.

25. 39. Kedonkankaan ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa leikkuupuimuri Massey Harris, "pikkumassikka", ostettu käytettynä vuonna 1960.

Sivun alkuun