Etusivulle
Edellinen sivu

Kysymys 38.

Kertokaa sadonkorjuussa aikananne tapahtuneista muutoksista yksityiskohtaisesti Eri viljelyskasvien osalta. Millä tavoin sato on korjattu? Mitä muutoksia korjuumenetelmissä ja -välineissä on tapahtunut.

38. Varhaisimmat mielikuvat viljankorjuusta takautuvat 1930-luvulle, jolloin minut kelpuutettiin rukiinleikkuussa sitomaan lyhteitä. Vaikka en vuosikymmeniin ole sitä taitoa tarvinnut muistan toki sitomisen vaiheet: otetaan lyhteen latvasta sopivankokoinen tukko olkea oikeaan kouraan, vedetään se lyhteen suuntaan vetäen varovasti erilleen ja siteen tyvipää suljetaan vasempaan kouraan. Sen jälkeen side poikittain lyhteen tyvestä noin parinkymmenen sentin etäisyydelle, pyöräytetään lyhde siteen päistä kiinnipitäen toisin päin ja kierautetaan siteen päät toistensa ympäri ja siteen tyvi peukalolla siteen alle. Tämä kaikki maassa jalkoihin tukien. Sitten lyhde syliin ja heitetään keskisaran kuhilariviä kohti samalla kevyesti kooten mahdolliset irralliset oljet, jotka liitetään seuraavaan lyhteeseen.

Kuhiloimaan kelpuutettiin myöhemmin. Ruiskuhilaa varten tarvittiin ensin kolme lyhdettä, jotka sidottiin latvoistaan yhteen kolmijalaksi. Jalka sopivasti haralleen ja joka jalan kohdalle lyhde latvat tietysti ylöspäin, jalkojen väliin kaksi lyhdettä rinnakkain. Oli oltava huolellinen, ettei kuhila tuulessakaan lyhisty nurin. Kun siihen lisättiin hattu, tuloksena oli kolmetoistalyhteinen kuhila. Hattua oli kahta lajia. Joko levitettiin vähän kookkaamman lyhteen latvat hajalleen ja istutettiin se kuhilan päähän tyvi ylöspäin hatun kupuna, tai taitettiin lyhteen oljet siteestä lähtien tyven suuntaan, jolloin tyvi jäi osaksi kuhilaa peittäviä olkia.

Sirpillä leikkaamisen opettelu oli huomattavasti työläämpää. Oli osattava oikealla tavalla kourata se nippu rukiin olkea, joka sirpin kietaisulla oli kerralla koottu leikattavaksi. Noita nippuja, eli yhdellä sirpinkietaisulla rajattuja eriä koottiin kouraukseen neljä, viisi, ja ne oli osattava koota vasempaan kouraan siten ristikkäin, että kädessä pysyi olkea huomattavasti enemmän kuin se minkä ympäri sormet ylettyivät. Kourausta kootessa katkaistua erää tuettiin pystyssä olevaa eloa vasten. Täysi kouraus nostettiin leikatulle sängelle lyhteen aluksi. Lyhde muodostui viidestä, kuudesta kourauksesta. Sirpillä leikattiin aina myötälakoon tai ainakin elon kallistumisen suuntaan.

Heinänsiemen, jota meillä viljeltiin 1960-luvulla myyntiin, leikattiin käsin ja kuhiloitiin ilman hattua.

Ohra ja kaura kuhiloitiin kymmenlyhteisiin kuhiloihin, eikä niihin sidottu jalkaa eikä aina pantu hattuakaan.

Ohran korjuussa meillä siirryttiin jo kolmekymmentäluvun lopulla viikatteella niittoon ja seivästykseen. Kaurankorjuussa otettiin käyttöön vanha yhden hevosen Thor-merkkinen niittokone, joka oli jäänyt pois käytöstä heinänkaadossa. Sen teräruodon takareunaan tuta, isoisä, oli rakentanut kääntyvän levikkeeen, siiven, jota käytettiin jalkapolkimella. Terän kärkeen tehtiin elonleikkuuta varten kookas jakaja. Ajaja pani suitset kaulaansa ja otti käsiinsä luovutusharavan, jossa oli varren päässä vino poikkipiena, jonka alapinnassa lyhyitä puupiikkejä. Polkimella siipi saatiin nousemaan vinosti ylös. Kaatuva korsi jäi siiven varaan, kunnes ajaja hellitti polkimesta ja painoi siivelle kertyneen lyhde-aihion sidottavaksi sängelle. Käytettiin myös ajomiestä ja minä pääsin ajomieheksi ensin tutalleni, myöhemmin isälleni. Kahlaaminen sängessä ja valmiiden lyhdeaihioiden väisteleminen oli työlästä ja välillä ajomies kuuli kunniansa kun hevonen ja niittokone eivät pysyneet elolla, eli leikatun ja leikkaamattoman rajalla.

Myös ohraa yritettiin ajaa lyhteille samalla vehkeellä, mutta silloiset kovin pehmeäkortiset lajikkeet eivät tuohon korjuuseen soveltuneet. Sen sijaan ruista sillä korjattiin. Sitä varten tarvittiin vain pitempi ruissiipi. Rukiilla oli usein vaikeutena lakoaminen moneen suuntaan. Sitä yritettiin auttaa kääntelemällä edeltäpäin teränleveys eloa vastalakoiseksi.

Ohranleikkuuta yritettiin myöhemmin, 1950-luvulla, koneistaa kahden hevosen niittokoneeseen rakennetulla luokoamislaitteella. - Kaataminen heinän tapaan sotki tähkiä ja jyviä liian paljon peltoon. - Laitteessa terän taakse ulottuvat pitkät, päistään ylös taivutetut rautatangot nostivat terästä tuleva oljen pöyheänä rullana pyörimään vinosti niittokoneen taakse, jolloin seuraavaa ajokertaa varten jäi tyhjä tila. - Näin laite hyvissä olosuhteissa, eli pystyviljassa toimikin, mutta useimmiten tarvittiin vehkeen perään riuska hankomies auttamaan. Tuonkin laitteen rakensin itse Työtehoseuran piirustusten mukaan, mutta ei senkään käyttöhistoria kovin pitkäksi muodostunut.

20. 38. Rukiinleikkuutalkoot jatkosodan aikana Martti Tunkkarin, sittemmin vuokraisäntäni, pellolla. Nuoremmat miehet sodassa, vanhemmat ja naiset pellolla. Vasemmalla Mikon-Matti, vanhapoikaisäntä, joka sanoi, että hänellä on pitkä nuoruus. Hänestä seuraava Toini-tätini, talon tytär Marja-Liisa, kuudes vasemmalta talon emäntä Sylvi, kymmenes äitini Aune ja kuhiloimassa äitini setä Johannes T. Vasemmalla häämöittää Vanhankevarin parisataavuotias aitta ja Vanhantalonkangas. Taustalla Kedonkangas rakennuksineen.

21. 38. ja 79. Kedonkankaan väki heinänsiementä leikkaamassa kesällä 1954. Taustalla Kedonkangas ja vuokratalon kaksipäinen, korotettu ja lautalevikkeellä levennetty riihi, joka purettiin 1960-luvulla.

Sivun alkuun