Etusivulle
Edellinen sivu

HEINÄNTEKO, ELONKORJUU SEKÄ VARASTOINTI

Kysymys 35.

Milloin tilallanne on ryhdytty tekemään AIV-rehua? Millaiseen säiliöön? Kertokaa rehusäiliöiden rakentamisesta. Mistä olette saanut mallin ja ohjeet? Mitä vaiheita AIV-rehun valmistamisessa on ollut? Miten menetelmät ovat muuttuneet? Kertokaa tarkemmin.

35. Tarkkaa muistikuvaa AIV-rehun teon aloittamisesta minulla ei ole, eikä muistiinpanojakaan siitä löydy. Hyvin todennäkösesti ensimmäiset erät tehtiin 1940-luvun lopulla. Aluksi tavallisesta nauriista. Sitä tehtiin maakuoppiin pellolle ja peitettiin oljilla ja maalla. Perinteisen nauriin naatisto oli varsin niukka ja nauriit oli huolella palottava terävällä lapiolla rehun tiivitämistä varten. Raaka-aine parani, kun maahan tuotiin rehunauriin siementä ja opittiin siihen, että runsas lannoitus antoi uskomattoman suuria satoja.

Ensimmäiset nauriskuopat säilöttiin AIV-suolalla, joka kylvettiin paljain käsin kerroksittain levitetyn nauriin päälle. Seurauksena oli päiväkausia kirvelevät sormenvälit ja ranteet. Paksumpinahkainen kämmen kesti paremmin käsissä liukenevia happosuoloja. Lopulta suola liuotettiin veteen ja levitettiin kastelukannulla. Oli myös kilpailevia menetelmiä. Niinpä pari kyläläistä, edellä mainittu enoni toisena, vannoivat aluksi "suolarehun" nimeen. Sen kehittäjä oli Artturi Ilmari Virtasen aikalainen, mielessäni kaavailee nimi professori Paloheimo, kotieläin- ja maataloustieteilijä. Olipa rehun isä kuka tahansa, kysymys oli itseasiassa vanhasta painorehusta, johon oli lisätty säilymisen ja maittavuuden lisäämiseksi tavallista karkeaa suolaa. Rehua tehtiin alkuun jopa vihreinä säilyneistä perunanvarsista. Suola-painorehun aika jäi lyhyeksi.

Eräs lajike, joka valtasi nauriin rehuviljelyä oli Teutoburger. Se kasvoi rehevän naatiston, joka ei niin helposti kellastunut kuin tavallisen ruokanauriin kaali, kuten naattia täällä kutsuttiin.

Teutoburger kasvoi voimakkaasti lannoitettuna myös muhkean juurisadon. Sen viljelykausi oli oivallinen havainto-opetus voimakkaan lannoituksen merkityksestä rehusatoon.

- Tuolloin AIV-rehua oli täälläpäin tehty myös apilasta, jonka arvokkaan valkuaisen säilyttäminen sisäruokintakaudelle lienee ollut A.I. Virtasen innoittajana hänen kehittäessään säilöntämenetelmäänsä. Apilan viljely oli kuitenkin epävarmaa ja korjuu silloisilla välineillä työlästä. Edellämainittu Heikki Tunkkari rakensi ennen sotia uuden navetan ja siihen AIV-tornin. Naapurin isännät kävivät sitä katsomassa ja tulivat siihen tulokseen, että Mikon-Heikin torniin mahtuvat kaikki kylän heinät, eikä tule täyteenkään. - Torni on vieläkin olemassa. Nyt sitä käytetään laajennetun navetan väkirehusiilona!

Teutoburger-kausi kesti monta vuotta ja meillä rakennettiin navetan lähistölle halkaisijaltaan noin neljän metrin kuoppa, jonka syvyys oli kaksi metriä. Moreenimaassa seinämät pysyivät ilman betoniakin, mutta parin vuoden jälkeen valoimme seinät ja kaivoimme viereen toisen vähän isomman ja valoimme siihenkin betoniseinät. Pohja osui läpäisevään hiekkakerrokseen, joten puristemuhusta ei ollut heti haittaa! Rehumassa peitettiin paperisilla väkilantasäkeillä ja pintalaudoilla ja painoksi ladottiin sopivankokoisia kiviä. - Muovikelmujen aika tuli myöhemmin. Betonibunkkerit katettiin rehunteon jälkeen valutyöstä jääneillä irtolaudoilla ja katos purettiin taas seuraavana syksynä.

Alkuaikojen säilöntäaine oli rikki- ja suolahapon seos, karmean väkevä happo, joka irroitti monen pojan käsistä nahat ja pisteli kuin tikuilla kynsien alla. Illalla saattoi kohdata uusi yllätys. Aamulla ehjinä jalkaan vedetyt housut hajosivat alkutekijöihinsä ja alla olevat samoin. Vaimea pistely polvien tienoilla muuttui irtoavaksi orvaskedeksi, jonka alla verinahka oli arka kuin silmäterä. - Pellava ei kestänyt hapon vaikutusta, mutta villainen kesti. AIV-hapon kanssa kyllä oppi pian suojavälineiden, ainakin kumikäsineiden, merkityksen.

Happoliuos tehtiin siten, että veteen sekoitettiin 1/6 happoa, joka levitettiin rehukerrokseen kastelukannulla. Peltikannu saattoi kestää yhden rehunteon, mutta pitkäaikainen työkalu saatiin vasta kumilla laminoidusta AIV-kannusta, joita aluksi lainailtiin toinen toiselle. Happo myytiin alkuaikoina suurissa lasipulloissa, "möhömahoissa", jotka oli pakattu pehmusten kanssa rautaiseen tai puusäleistä tehtyyn koriin. Pullot kiikutettiin kauppiaalle, joka lähetti ne edelleen täytettäväksi. Hapon kaataminen pulputtavasta pullosta oli taito sinänsä, eivätkä kaikkien silmät säästyneet siitä ilman vaurioita. - Nyt myöhemmin nuo pullot koristavat olohuoneiden sohvanurkkauksia.

Peräkkäisinä vuosina, 1966 ja 1967 betonikuoppien päälle rakennettiin plankusta neljä metriä korkeat tornit. Ensin naulattiin viikkotolkulla vanteita kymmenen senttiä leveästä kahden sentin laudasta. Pihalle tasattiin alusta, johon keskipisteestä kiinnitetyllä köydellä piirrettin ympyrä, jonka kehälle lyötiin paalut, joiden ympärille painettiin laudasta seitsenkertainen vanne. Se naulattiin joka kerroksesta molemmista reunoistaan kymmenen sentin välein aina alempaan kerrokseen. Näitä vanteita torniin sijoitettiin kuudenkymmenen sentin välein ja pystyyn sijoitetut lankut vanteiden sisäpuolelle. Ulkopuolelle pystylaudoitus ja väliin vuorivilla. Lankun ja eristeen väliin muovikalvo. Kun päälle vielä tehtiin pulpettikatto ja etuseinään täyttö- ja purkausluukut, sen ajan viimeinen huuto rehusäiliötekniikassa oli valmis. Lankkuja ei kyllästetty. Kestävyyden piti perustua AIV-hapon lahoamista estävään vaikutukseen. Kävi kuitenkin niin, että lankkuseinä ravistui ja rakojen kautta pääsi ilmaa rehuun. Oli verhottava lankutus muovilla, josta seurasi, että hapan rehu ei ollut enää kosketuksessa puuhun ja lankut aloittivat lahoamisen. Myöhemmin torneille tehtiin yhteinen viemärikaivo ja viemäri, joka päättyi toiseen kaivoon ja pelto-ojaan.

-Piirustuksia lankkutorneihin löytyi neuvontajärjestöjen lehdistä ja myös neuvojilta. Mistä omamme saatin, sitä en muista. Tornit seisovat paikoillaan vieläkin. Toiseen on säilötty monena vuonna litistettyä kauraa, toisen valloittivat pojat ja tekivät siitä "kunnollisen talviasuttavan majan" siinä vaiheessa kun majoja tarvittiin joka vuosi uusi.

Tornien täyttäminen silloin kun käsin listityt sokerijuurikkaan naatit öysäthin talikoilla, oli täyttä työtä. Myöhemmin silputulla rehulla ja elevaattorilla täyttö oli jo helpompaa. Purkaminen kuitenkin jäi käsityöksi, ja varsinkin tornien pohjalta, kahden metrin syvyydeltä vetisen massan heittely oli raskasta ja jokapäiväistä työtä.

Nauriskausi loppui kuin tuppeen monestakin syystä. Korjuu oli käsityönä työlästä ja juurissa seuraava multa pilasi rehua. Tärkein oli heinärehun satotason huima nousu ja niittosilppurin tulo korjuuvälineeksi. Voisi sanoa, että tämä yhdistelmä katkaisi puutteelta selkärangan keskipohjalaisessa maataloudessa. - Meillä oli omana välivaiheena juurikkaannaattikausi ennen uuden navetan rakentamista ja vähän sen jälkeenkin.

AIV-nauriin korjuun vaikeuksia kuvaa hyvin naapurini ja sittemmin vuokraisäntäni sadonkorjuu hänen omana viljelyaikanaan. Hänen päätyönsähän oli salaojasuunnitelmien kenttätyöt sulanmaan aikana ja vaakituskarttojen piirtäminen talvella. Nauris oli kevätkesällä kylvetty, mutta korjuuaikana ei isotöiseen puuhaan tahtonut löytyä väkeä. Viimein kaksi palkattua päivämiestä ratkaisi asian niittämällä naatit ja jättämällä juuret maahan. Kasvusto oli jäänyt nirkoiseksi, eikä satoa tietenkään lisännyt korjaamatta jäänyt juurisato. Pieneen, navetan yhteyteen rakennettuun AIV-torniin saalis kuitenkin ajettiin. Syvä, lähes kolme metriä maanpinnan alle ulottuva torni ei tainnut täyttyä maan pinnan tasallekaan. Rehu peitettiin ja päälle nuo mainiot päivämiehet ajoivat painoksi niin isoja kiviä kuin jaksoivat täyttöluukusta sisälle punnertaa. Seuraus oli, että kun minä tilan vuokrattuani tarkastelin käyttöömme tullutta navettaa ja katsoin torniin, siellä ne kivet jököttivät parin metrin syvyydessä eikä ollut ahtaissa tiloissa mitään mahdollisuutta saada niitä ylös. Lisäksi ne olivat vedessä; tornin pohjan tasolla ei ollut poistoviemäriä. Niinpä ajoin lopulta kivien päälle soraa niin paljon, että pohja tuli jotenkin inhimilliselle korkeudelle.

Hapotuksen siirtyminen kelasilppurin yhteyteen vähensi happojen kanssa ähräämistä. Myös happojen kokoomus muuttui; raskaiden mineraalihappojen tilalle tuli eloperäinen muurahaishappo.

Uudet laakasiilot ja peltoaumat mahdollistivat konetyön myös ruokintapuolella. Rehu leikataan ja siirretään nyt traktorileikkurilla ja rehutarakat siirretään navetassa haarukkatrukilla.

10. 13., 28. ja 35. Sokerijuurikkaan naatit siirtyvät lankkutorniin AIV-rehuksi. Ohjaimissa nuorin veljeni Pentti T. ja taustalla "häläppärinä", kuitenkin turvaetäisyydellä, vanhempi poikamme Jussi. Kuva vuodelta 1977.

Sivun alkuun