Etusivulle
Edellinen sivu

HEINÄNTEKO, ELONKORJUU SEKÄ VARASTOINTI

Kysymys 34.

Kertokaa heinänteossa omana aikananne tapahtuneista muutoksista. Kuivaatteko heinän vielä seipäillä vai oletteko siirtyneet paalaukseen? Milloin? Millä tavoin varastoitte heinän? Latoon vai muuhun varastoon? Kertokaa tarkemmin.

34. Vielä 1970-luvun lopulle heinän kuivatus tapahtui suurimmaksi osaksi seipäillä. Ja sitä seivästämistä riitti! Viisi, jopa kuusikin hehtaaria kuivaa heinää vaati jopa viikkokausien aherruksen. Vaikka meillä oli enimmillään tuhat heinäseivästä, välillä oli ajettava vanhimpia latoon, että saatiin tyhjiä seipäitä. Mäntysaaren kytömaa-aukio oli joskus niin täynnä heinäseipäitä, että joutui ihmettelemään kuka ne kaikki ehtii ajaa suojiin. Seivästäminen, kuorman teko ja purkaminen oli hankotyötä. Vuokratilan rehuladon täyttämiseen käytettiin sentään viimeisinä vuosina puhallinta. Hyvinä poutakesinä kuivatettiin tietysti maalla ja ajettiin suoraan latoon.

Kuivaheinän osuus on nyt supistunut pariin hehtaariin, joskus vain hehtaariin. Tehokkaalla pöyhimellä on mahdollista saada paalauskelpoista heinää parissa kolmessa päivässä. - Samalla menetetään usein varisemistappioina osa arvokkainta lehtiainesta. Paalaajaa meillä ei ole koskaan ollut. Käytämme sukulaisisännän kovapaalainta. Hyvissä olosuhteissa saatamme vieläkin ajaa heinän paalaamattomana suoraan peltolatoon. Muutoin varastoimme heinän osaksi navetan rehulatoon ja osaksi edellämainitun vuokratilan navetan rehulatoon.

*

Ehkä on paikallaan muutama tieto myös järvikortteen teosta. Taitaa olla yli neljäkymmentä vuotta kun sitä viimeksi tehtiin, mutta aikanaan se oli osa heinänkorjuuta.

Tilamme oli - ja on vieläkin - osakkaana Haapajärven järviniitussa. Se sijaitsee joen yläjuoksulla noin viidentoista kilometrin etäisyydellä, Räyringissä. Niittu, niinkuin täällä sanotaan, on tässä tapauksessa eräänlainen vesijättömaa, jonka läpi Vetelin- eli Perhonjoen Perhosta tuleva haara virtaa. Pitkälle sotien jälkeen Haapajärvi oli yhteisnautinta-alue, kunnes siitä muodostettiin nautintaoikeuksien omistajien yhteisomistuksessa oleva erillinen maarekisteritila. Osakkaat olivat vanhastaan eri puolilta pitäjää, osa Kaustisen puoleltakin, eli nautintaoikeudet lienevät peräisin jo ajalta, jolloin Karlebyn vanhan kirkkopitäjän ylimaahan kuuluneet Halsua, Kaustinen, Perho ja Veteli vuonna 1639 muodostivat oman hallintoalueen, Ylivetelin kappelin.

Pääsin pikkupoikana mukaan järvenniittoon, ja olinpa sotien jälkeen itsekin niittämässä sieltä kortetta. Järviseura, joka ennen rekisteröintiä huolehti yhteisön toiminnasta, pani aina elokuun ensimmäisenä päivänä toimeen järvenjaon. Se tarkoitti sitä, että osakkaat kokoontuivat katsomaan mistä kohden sinä kesänä kukin kortetta niittää. Järvi oli jaettu kymmeneen ruotuun, ruotiin, ja osakkuus määriteltiin murtolukuna. Niinpä isäni kotitalon Vanhankevarin osuus oli 1/8 ruotia ja talon jaon jälkeen molemmilla oli 1/16. Kukin ruoti oli jaettu kahteen osaan järven vastakkaisille puolille erilaisten kasvupaikkojen tasaamiseksi, eli jokainen osakas niitti osuutensa kahdesta paikasta. Lisäksi niittovuorot kiersivät vuosittain myötäpäivään ruodista aina seuraavaan. Pitkänomaisen järven halkaisi selekälinja, johon ruodit kummaltakin puolelta päättyivät. Selkälinjan yläpäässä oli tuppu, pitkä seiväs, jonka päässä näkyvä merkki. Tuppuun rajoittuivat järven yläpään kolmion muotoiset piikkipääruodit, joiden kärkeen, piikkiin, saattoi rannalta olla yli puoli kilometriä. Rannalle ruodin raja oli merkitty kahdella perättäisellä kivipyykillä, jotka antoivat samalla rajalinjan kohti järvellä olevaa selkälinjaa.

Niitettiin viikatteella, vikahthella, joka kevyttä kortteen niitoa varten oli saatettu varttaa tavallista ottavammaksi, suukhammaks, eli varren ja terän muodostama kulma aukeni enemmän kuin heinää tai viljaa niitettäessä.

Kuivilla kohdilla niiton jäleltä levällään kuivahtanut korte haravoitiin jalkoja vasten tukoiksi, joita ladottiin toistensa päälle ristikkäin kuupuiksi joissa kuivuminen jatkui. Kuivunut korte kannettiin takkavissoilla suoraan latoihin.

Takkavitsana saattoi olla perinteinen vitsapunos kanninpuineen, mutta minun aikanani myös köysi, joka oli sidottu puisen varren jatkeeksi. Kannettiinpa pelkällä hirttosilmukaksi solmitulla köydenpätkälläkin. Takkojen, eli taakkojen kantaminen monesti pitkänkin matkaa pehmeätä järvenpohjaa rämpien oli hyväjalkaisen miehen työtä. - Itse olin pienikokoinen ja kevytrakenteinen, mistä seurasi, että raskaat miehenköriläät katsoivat kadehtien kun mennä-hipsin uppoamatta siitä, missä toiset rompsivat polviaan myöten.

Järvikomantoon kuuluivat myös järvivaatteet, uloskuluneet ja muuhun käyttöön jo sopimattomat. Ja kun järveen mentiin, ei sieltä heti pikkutarpeen takia ylös noustu. Mitäpä sillä väliä vedessä kahlatessa miten sitä kastuu! Isäni nauroi monesti vieressä niittänyttä kylänmiestä, joka ennen järveen kahlaamista jo rannalla laski omat vetensä housuihin ja tuumi, että kastuuhan siellä kuitenkin. - Kävi kuitenkin niin, että koko päivänä ei tarvinnut kahlata puolta säärtä syvemmälle!

Jos sattui vetinen ruoti, kahlattiin niittäen joskus hartioitakin myöten vedessä kun kuivimmilla kohdilla saattoi säilyä kuivin jaloin. Syvimmillä kohdilla niitettiin purrista käsin. Taitoa vaati lyödä kuivilla kohdilla niin pitkään sänkeen, että terä ei liian nopeasti tylsynyt pohjarahkaan ajautuneessa hiekassa. Vetisellä kohdalla kortteet purrattiin rantaan. Siihen tarvittiin leveä, laakeapohjainen, pohjastaan pitkittäin laudoitettu järvipurri. Niitä oli järvenosakkailla itsellään - niin meilläkin - ja ne tervattiin jo hyvissä ajoin alkukesästä. Eräs varmoja syksyn merkkejä oli hevoskärryillä kohti Räyringin Haapajärveä matkaava suuri järvipurri. Joilla ei ollut omaa purria, lainasivat toisilta. Sinne tänne oli järveen ruopattu juovia, joissa matalalla uiva purri raskaasti lastattunakin pystyi sauvimella työnnellen liikkumaan. Sauvin oli tukeva tanko, jossa lähellä alapäätä oli poikittainen puukapula, porkka, estämässä pään painumista järven pohjarahkaan.

Kortteet levitettiin rannalle kuivumaan. Vettävaluva korte saatettiin nököttää. Nökkönen tehtiin siten, että haravalla koottiin kortteesta sääriä vasten kasa, joka kierautettiin pöyheäksi tukoksi, josta mahdollisimman pieni osa vastasi maahan.

Latoja järviseura omisti aikoinaan kymmenittäin ja niiden kunnossapidosta lienee koostunut enimmäkseen se järvenmaksu, joka osakkailta perittiin. Latojen käyttökin oli jaettu osakkaiden kesken osuuksien suhteessa, mistä seurasi, että jouduttiin jakamaan latoja kahteen osaan niin pieniä kun ne olivatkin. Alkujaan ladot olivat osuuksien omistajien omia, mutta kiertävä niittovuoro aiheutti sen, että vain harvoin oli mahdollista käyttää omaa latoa. Niinpä järviseura osti kaikki ladot yhteiskäyttöön.

Järvenniittoon saatettiin kauempaa tulla päiväkuntiin. Yövyttiin lähitaloissa, mutta myös rannanomistajien heinäladoissa, joissa oli jo ennen niitettyä rantaheinää. Korteladossa nukkuminen ei oikein luontunut. Ne kahisivat ja pistelivätkin heinää pahemmin. Jos oltiin yökunnissa, ruoka valmistettiin usein nuotiolla, mutta monesti oltiin vain päiväseltään ja evästyksissä. Illalla saatettiin kortteen seasta silmustaa haukia, jotka joskus olivat uskomattoman hyväuskoisia ja rohkeita. Silmustamiseen kävi sitkeästä järviheinästä tehty hirttosilmukka. Myös onkivehkeitä saatettiin varata mukaan. Sattuipa joskus, että veden alla niitettäessä joku laiska hauenvonkale tapasi kohtalonsa viikatteen terässä.

Kotiin mentäessä vietiin mukana kortekuorma. Talvella Haapajärvelle lähdettiin Tunkkariltakin kuin pitkälle matkalle ainakin. Rekeen laitettiin heinähäkki, hevoselle eväsheiniä - kortetta kaikki hevoset eivät suostuneet syömään - ja evästä myös ajomiehelle. Heinähäkkiin kovasti polkemalla ja puolien välistä ulos vetämällä saatiin mahtumaan useamman viikon tarve. Järvikorte, jota sanottiin hyvän timoteiheinän veroiseksi parhaimmillaan, syötettiin meillä tavallisesti silputtuna rukiinolkien sekaan.

Pian sodanjälkeen niitin järviosuuttamme työkaverina Kusti, jonka isäni oli palkannut päivämieheksi. Kusti oli laihankälpeä, pienehkö mies, noita entisaikojen kaikentekijöitä ja paikasta toiseen kulkijoita, lentojätkiä, kuten sanottiin. Hakkasi talvet jokilatvojen suurilla metsätyömailla, valui uiton mukana keväällä jokisuulle merenrantaan, jossa lajitteli ja pinkkasi puutavaraa, lossasi kesän sitä Pietarsaaren sellutehtaan satamaan tai teki muita satamatöitä Ykspihlajassa, jossa asuikin vuosikaudet.

Mikään kirkonkorea hän ei enää vanhemmiten ollut. Toinen silmä oli syntymästä sokea, "herasilmä", ja vasenta poskea peitti huonosti parantunut suuri arpi leukaperiin pirstaksi lyödyn viinapullon jäljiltä. - Lääkärin ensimmäinen työ oli lasinsirpaleiden siivoaminen tajuttoman miehen suusta, Kusti muisteli onnettomasti päättynyttä saunailtaa Ykspihlajassa.

Leskimies Kusti löysi uiton mukana kulkiessaan kotikylästäni toisen lesken ja uusi perhe syntyi. Kusti siivosi silminnähden entisiä koristelemattomia puhetapojaan ja viinan käyttökin jäi vähemmälle; vanhoillinen kyläyhteisö, jossa majaili lisäksi kaikki senaikainen lähiseutujen herrasväki, pani vanhan kulkumiehen luomaan nahkansa.

Nyt Haapajärvellä olimme jo hyvässä alussa kun rannalle tuli toisia niittäjiä. Varttoivat viikatteensa ja rupesivat haeskelemaan palstansa rajoja. Olimme edenneet jo kauas järvelle kumpikin omaa laettamme niittäen, kun rannalta alkoi kuulua huutoa: "Misä täälä menee ruotin raja?". Meni hetken verran ennenkuin huomasimme, että meiltä lähimpänä olijoilta siellä rajaa kyseltiin. - Kusti oli hiukan työlästynyt koko niittohommaan. Viikate töksähteli järven kuivillaan olevaan rahkapohjaan ja nuori niittokaveri, joka silti oli jo työhönsä tottunut, meni edellä kuin ainakin vanha tekijä. Kun huudot vain jatkuivat, Kusti oikaisi työlästyneenä selkänsä, veti lakinlipan silmillensa ja kuin räystään alta huusi rannalle: "Ei se ainaka sielä oo, sehän lähtee Haaparannasta ylös pohojoshen!" Kustin käreä, ärtynyt ääni ja tyhjentävä vastaus lopettivat kyselyt siihen.

*

Traktorin tulo hevosen tilalle toi vähitellen traktorikoneet heinätyöhön. Heinä tosin niitettiin monena kesänä kahden hevosen niittokoneella, josta puomi oli katkaistu. Nuoremman veljeni kanssa ajoimme vuoroin traktoria ja istuimme niittokoneen vipuja käyttämässä. Kun käsissä ei ollut hevosen suitsia, pideltiin kiinni istuimen reunasta. Kerran se oli todella tarpeen. Niitimme uudismaata, josta vielä nousi pintaan joku kanto silloin tällöin. Nyt sellainen sattui terään ja äkkipysähdys linkosi minut traktoria kohti. Onneksi käsiote piti, mutta seuraavaksi istuimen jousiteräsvarsi palautti liikkeen taaksepäin ja vain vaivoin pysyin istuimella. Kaikki tämä ennenkuin veljeni ehti polkaista kytkimen pohjaan.

- Ajomies sai korvilleen lauman ärräpäitä ja veljellisen kehoituksen hillitä vauhtia! Vuonna 1961 ostettu Arvika-Thermaenius traktoriniittokone lopetti urheilun hevosniittokoneen kanssa.

Vanhan päälleajettavan navetan ajosilta ja rehutila oli mitoitettu hevosajan tarpeisiin. Pariovien isontaminen päästi parvelle traktorinkin, jota tukevat rakenteet kyllä kestivät. Heinäkuorma sinne oli kuitenkin peruutettava ja se ei ollut helppoa. Heinäkärrynä oli vanhalle hevoskärryn akselille tehty pikkukärry - isompi, meijärikärry, jolla ajoin maitoja, ei sinne sopinut.

Lopulta työlästyin alituiseen heinäkuormien osoitteluun oviaukkoon perä edellä. Ostin viisikymmentä metriä pitkän vaijerin ja kiinnitin tukevan taittopyörä parven perälle harjahirteen ja vaijerin kulkemaan sen kautta. Kärryn pohjalle pantiin kuormaa tehtäessä toinen vaijeri, sen pituinen, että se ylettyi valmiin kuorman ympäri. Nyt tarvitsi vain kuormaa purettaissa heittää lyhyt vaijeri kuorman ympäri hirttosilmukaksi, ja kytkeä se koukulla pitkään vaijeriin, jonka toinen pää traktoriin. Nyt matka kävi eri suuntiin; kuorma vintille ja traktori uuden kuorman hakuun.

Hevosvetoinen haravakone oli kaiketi viimeinen, jonka vetoon vanhaa ja peräti tahkealiikkeiseksi käynyttä Liinu-tammaa tarvittiin. Vuonna 1966 ostimme hollantilaisen Vicon-Lely Acrobat -merkkisen vinoharavakoneen. Vasta 1980-luvulla siirryimme lautasniittokoneeseen, siihen liittyvään murskaimeen sekä kelapöyhimeen. Ensin kolmen talon yhteiskoneina, myöhemmin omaksi lunastettuina. Heinähäntä, haravakuljetin ostettiin käytettynä samoihin aikoihin.

17. 34. ja 44. Talon vanhin traktori Hanomag R 28 ja Vanhastakevarista peräisin ollut kahden hevosen Deering niittokone heinän kaadossa kesällä 1958. Traktorin ohjaimissa M.T. ja niittokoneessa Pentti Tunkkari.

18. 34., 44. ja 66. Kesän viimeinen heinäkuorma Vanhantalonkankaan pihapuiden katveessa 1960-luvun lopulla. Kuorman päällä vastaaja Matti Tunkkari, kuormaa nojaa postiautonkuljettaja, tätini mies Viljo Alanen, traktorin ohjaimissa nuorempi veljeni, hitsaaja Pentti Tunkkari ja traktorin rapakaarella istuu nuorin sisareni, farmaseutti Ulla-Maija Tunkkari. Traktorin lisärapakaaret ja roiskesuojat sekä kärryn etulauta ja siihen kiinnitetty pressu kertovat meijeriajosta.

19. 34. ja 44. Vanha Fordson Super Major, melko vanha isäntä, uusi karjalato, käytettynä ostettu haravakuljetin, eli heinähäntä ja ovesta pilkoittava Kedonkankaan vanhempi asuinrakennus kesällä 1982.

29. 13. ja 34. Pikkusian kesäonnea 1960-luvulla. Taaempana latoa vasten juuri valmistuneita heinäseipäitä.

Sivun alkuun