Etusivulle
Edellinen sivu

Kysymys 28.

Onko teillä kokemuksia sokerijuurikkaan viljelystä? Millaisia? Kuinka suurella alalla viljelette tai olette viljellyt sitä? Miten viljely on muuttunut aikananne työmenetelmien ja koneiden osalta? Kertokaa tarkemmin.

28. Sokerijuurikkan viljely levisi Lännen Sokeri Oy:n perustamisen jälkeen nopeasti Pohjanmaalle, joka kuului tehtaan sopimustuotantoalueeseen. Vetelissäkin sitä alkuun viljeltiin lähes joka tilalla pienessä mitassa, eli käsityökauden korkeintaan muutamalla kymmenellä aarilla.

Meillä ensimmäinen sopimus tehtiin vuonna 1959 parinkymmenen aarin alalle. Tuolloin vielä 4H -yhdistyksen yhteissopimuksena. Suurin viljelysopimus oli 6 hehtaaria. Viimeinen viljelysopimus tehtiin vuodelle 1984. - Tuolloin juurikkaan vielä kylvin itse, mutta kevätviljojen kylvö kävi aina vain tuskallisemmaksi pahan lonkkanivelien kuluman vuoksi. Niinpä eräänä aamuna veljeni, joka luokkahitsarina kulki tuohon aikaan tehdasremonteissa milloin missäkin päin maailmaa, tuli juuri kun vaivoin olin kiivennyt traktorin päälle ja sanoi, että olet käynyt niin pahan näköiseksi ja kärtyiseksi, että eiköhän ole parempi jos vaihdetaan kylvöjentekijää. Hänellä oli sopivasti vapaata pitkin kesää aina korjuiden päättymiseen asti. Jouduin ensin sairaseläkkeelle, ja sitten molemminpuolisten lonkkaleikkausten jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle, enkä enää julijennu isotöisen juurikkaan viljelysopimusta uusia.

Mihinkään huippusatoihin emme koskaan yltäneet. Taisi 30 tonnin hehtaarisatokin jäädä rikkomatta, mutta tehtaan keskisadon tuntumassa pysyttiin. Viljely sinänsä oli mielenkiintoista ja asetti jatkuvasti kaikki taidot koetukselle. Tehtaan sopimusviljelijöilleen alennettuun hintaan myymä leikemelassi oli karjataloutta tukeva elementti, mutta muuten viljelyllä ei mitään suurta talouttamme kohentavaa vaikutusta ollut. Ja kuten sanottu, työmenekki vähimmilläänkin oli suuri.

Runsaat kaksikymmentä vuotta kestäneen viljelyn aikana ehdin nähdä kehityksen lähes tämänhetkiseen asti. Alkuaikojen moni-ituinen polyploidisiemen, joka meillä kylvettiin tavallisilla kylvökäpeillä lähes vieri viereen, vaihtui 1970-luvulla perinnöllisesti yksi-ituiseen monosiemenpähkylään. Kuorittua siementä emme käyttäneet.

Usean talon yhteiseksi kylvökoneeksi ostimme kaksirivisen, hevosvetoisen kylvö-harakoneen 1960-luvulla. Sekin kylvi siemenen "hallitsemattomasti", kuten viljankylvökoneet vieläkin.

Seuraava vaihe oli traktorivetoinen, viisirivinen kylvö-harakone. Sen hankki kauempana ollut viljelijä ja me vuokrasimme sitä vuosikaudet. Alkuun se kylvi polyploidisiementä vanhalla tekniikalla, mutta kolopyörien asentamisen jälkeen päästiin jo siemen paikkaansa -kylvöön. Lopulta ostin koneen itselleni ja hankin siihen uudet kolopyörät pienempikokoista, yksi-ituista monosiementä varten. Lopulta siementiheys venytettiin 15 senttiin, eli kasvutiheyteen.

Harvennus ja perkaus tehtiin alkuun kokonaan käsityönä. Hevoshara pienensi jo työmenekkiä, mutta vasta kemiallinen rikkakasvitorjunta ratkaisevasti. Harvennus sen sijaan jatkui pitkälle 1970-luvulle. Harventajia ei ollut vaikea saada; koululaisia ja vähän isompiakin kiinnosti oman rahan hankkiminen, vaikei se ansio sopimustaksoilla kehuttavaa ollut. Harvennusaikaan kauneimmillaan ollut kesä ja jokitörmän alla ollut uimaranta lienevät olleet lisähoukuttimia. Yksi-ituinen siemen ja kasvutiheyteen kylväminen nostivat harventajat kontaltaan ylös, mutta kyllä rikkaruohojen siistimistä kaikesta kemiastakin huolimatta vielä riitti.

Moni aikuinen ihminen, jonka en enää edes muista olleen juurikasmailla konttaamassa, on jälkeenpäin sanonut aina muistavansa työn teon kouluna Kedonkankaan juurikasmaata. - Eikä ollenkaan hampaita kiristellen!

Nostaminen oli myös alkuun täysin käsityötä. Lujassa istuva juurikas ei lähtenyt naatista nostamalla. Irrottajana käytettiin aluksi tavallista talikkoa, myöhemmin tehtaan välittämiä kaksihaaraisia, tukevia irroitushaarukoita. Jotkut listivät naatit edeltäpäin ja yrittivät nostaa tavallisella perunannostokoneella. Syvään kasvanut juurikas ei siihen nostoon kunnolla suostunut. Markkinoille tuli erilaisia irroitusvälineitä, mutta ei vielä varsinaisia nostokoneita.

Itse rakensin irroittajan silmukkakultivaattorin runkopalkkiin, josta terät oli poistettu. Palkin päähän kiinnitin hevosauran puukon. Ensin ajoin pelkällä puukolla viillon juurikasrivin viereen. Kun se ei vielä irroittanut kunnolla, taivutin puukon alapään kulmaan siten, että se kulki juurikasrivin alla. Seuraavaksi hitsasin vaakasuorassa kulkevaan teränosaan pari kiskonpalaa vinosti ylöspäin, ja nyt alkoivat juurikkaat jo hypähdellä ja irrota. Mutta puukko tukkeutui naateista ja kaikesta mitä maanpinnalla oli. Niinpä rakensin puukon etupuolelle kiinnityspaikan tavalliselle traktoriauran kiekkoleikkurille, joka teki puukolle halkeaman maahan. Myös kiekkoleikkuri keräsi itseensä rehevää naatistoa, ja tarvittiin vielä sen edelle rautatanko, joka siirsi naatteja sivuun leikkuri edeltä. Lopulta oli koossa laite, - ei hetikään niin monimutkainen kuin tämä kuvaus - joka oli uskomattoman tehokas, vaikka sen vähän jäävinä itse sanonkin. Silloisessa traktorissamme oli ryömintävaihdelaatikko, joten sillä oli hyvä tuota vempainta ajaa. Silti nostaminen listimisineen sekä juurikkaan ja naatin ajoineen sinänsä oli käsityötä, jossa tarvittiin terveitä selkiä ja aina märkää naattia pelkäämätöntä väkeä.

Vuonna 1965, ostimme viidelle talolle yhteisen Juko-merkkisen nostokoneen, jossa jo olivat ne perusratkaisut toteutettuina, jotka nykyisissäkin, kylläkin edelleen kehitettyinä, tapaa. Lopulta muiden luopuessa juurikkaanviljelystä, ostin nostokoneenkin itselleni ja pidin sitä käynnissä monet vuodet korjailemalla ja joidenkin pienten varaosahankintojen avulla.

Naatin osuus oli täkäläisessä viljelyssä karjanrehuna tärkeä. Sen korjuun ratkaisi sama kone jonka varassa nurmiviljelyn nousukin lepäsi: kelasilppuri. Silppuri-rehukärry-yhdistelmä edellä, itselistivä nostokone perässä oli se työpari, joka juurikasaikana oli tavallinen näky meilläkin. Arvokkaan naatin maahankyntö ei karjatalossa tullut mieleenkään, vaikka se on arvokas lannoitteenakin siellä missä karjaa ei ole. Viimeisinä juurikasvuosina hoidin suhteellisen pienet juurikkaannostot yksinäni. Ensin silppurilla kierros, jolloin paljastui neljä riviä nostokoneelle. Jos aloituksia oli useampia, pari tai kolme kierrosta silppurilla ja naatit välillä aumaan, jonka jälkeen kaksinkertainen määrä nostokoneen kierroksia. Kovin nopeasti ei jälkeä tullut, mutta ylös saatiin.

Juurikas ajettiin Kokkolan rautatieasemalle, aluksi traktorilla. Aivan ensimmäiset erät tosin mahtuivat kuorma-auton lavalle yhteiskuljetuksina. Kuormat tehtiin tavallisilla talikoilla, myöhemmin peruna, sittemmin juurikastalikoilla käsin. Se oli raskasta työtä, mutta alkuaikoina sopimusalat eivät olleet kovin suuria. Useampia kymmenen kuution kuormia silti syksyn mittaan vietiin.

- Monenlaista kärryä ja talikoitsijaa hyöri tuolloin asemalla. Katselimme vähän hymähdellen pientä traktoria, jonka hevoskärryistä tehtyyn peräkärryyn oli värkätty jos minkälaisista laidoista korkea kyhäys, jossa oli kukkurakuorma pieniä, multaisia ja karvaisia juurikkaanturreja. Ylimpänä istui kaksi jo parhaan ikänsä elänyttä naista sen näköisinä, että täältä me nyt tuomme juurikaskuormaa, näkevätköhän kaikki! - Seuraavana aamuna meidän kärrystämme, jota sentään pidimme oikeana kuljetusvälineenä, kuului paha parkaisu vasemmasta rattaasta. Laakeri oli antanut periksi, ja niin saimme jättää kuorman ja sen alle sortuneen tulikuuman laakerin jäähtymään Pelon sillan korvaan Alaveteliin ja ajattaa loput juurikkaat vuokravehkeillä.

Myöhemmin juurikkaat ajatettiin sopimusajona milloin Kokkolaan tai Kauhavalle, joskus Kannukseen. Autoilija hankki nosturiinsa juurikaskauhan, ja lopulta kippasimme juurikkaat suoraan nostokoneesta auton vaihtolavalle.

10. 13., 28. ja 35. Sokerijuurikkaan naatit siirtyvät lankkutorniin AIV-rehuksi. Ohjaimissa nuorin veljeni Pentti T. ja taustalla "häläppärinä", kuitenkin turvaetäisyydellä, vanhempi poikamme Jussi. Kuva vuodelta 1977.

14. 28. ja 78. Uusi, hevosvetoinen sokerijuurikkaan kylvö- ja harakone "sisäänajossa" 1960-luvun alussa. Laiskansitkeä ja rauhallinen Liinu-tamma sopi erinomaisesti tuohon tarkkuutta vaativaan työhön. Liinun takana isäni Veikko Tunkkari ja hänen kohdallaan kauempana lato, joka on vieläkin paikoillaan. Istumassa baskeri päässä M.T. ja naapurin väkeä.

15. 28. ja 44. Valmistautuminen juurikkaan nostoon syksyllä 1982. Monttöörinä M.T.

16. 28. "Pitäähän miehellä kunnon harrastus olla", tekstitti Perhonjokilaakso-lehden toimittaja juurikkaannostokuvaa syksyllä 1982. Taustalla oli hänelle kertomani kotineuvottelu purjelentokerhoon liittymisestä, paluusta poikaiän haaveeseen. Tuolloin vaimoni sanoi, että ei kahta niin kallista ja isotöistä harrastusta mikään talo kestä, ja niin pitäydyin maanläheisempään. Kuva yhden miehen työskentelyn ajalta. Myöhemmin neljän Perhon- eli Vetelinjokilaakson kunnan yhteisen pitäjähistorian jälkimmäisen osan kirjoittaja Heikki Junnila otti kuvan esimerkiksi koneistamisen aiheuttamasta ihmistyön tarpeen vähenemisestä ja siitä seuraavasta työttömyydestä.

16.a ja b. 28. ja 78. Lentokoneella juurikasmaahan! Siinä isännän poikaiän haave ja miehuudenajan harrastus sivusivat toisiaan. Kuvassa Hans-Werner Grossen, kansainvälisesti tunnetun huippulentäjän purjelentokoneen jälki heinäkuisessa juurikaspellossa M.T.:n tarkasteltavana. Menossa oli matkalentokilpailu kun nostovirtaukset loppuivat, ja edessä oli maastolasku. - Aukkoinen oli juurikkaantaimisto ja sato jäi puolentoistakymmenen tonnin tuntumaan hehtaarilta.

Toisessa kuvassa purettua, ehjänä säilynyttä konetta pakataan kuljetusvaunuun kyläläisten ihmetellessä moista ilmailua. Kuvassa näkyy myös edellisen vuoden juurikasmaahan vuorottelun merkeissä kylvetty Ryhti-kaura, joka lopulta kasvoi kylväjäänsä pidemmäksi ja antoi huippusadon. Taustalla jokirantalaitumella lato, jonka kyljessä sadekatos hiehoja varten. Lato on vieläkin paikoillaan. - Mainittakoon, että Grosse tarjosi vahingonkorvausta ja jäi ihmettelemään, kun en vaatinut mitään. Sanoin, että eihän mokoma kottikärryn jälki ja pieni siivenkärjen hipaisu vahingon nimeä ansaitse, se oli tullut jo aikaisemmin taimipoltteen takia.

Sivun alkuun