Etusivulle
Edellinen sivu

Kysymys 20.

Kertokaa peltojenne lannoituksesta. Millaisia lannoitteita olette käyttänyt? Karjan- vai ostolantaa? Minkä verran kumpaakin? Milloin ostolannoitteet on otettu käyttöönne tilallanne? Miten lanta on levitetty pelloille? Kertokaa lannoituksessa tapahtuneista muutoksista tarkemmin.

20. Lannoitus vuoteen 1980 asti oli kiinteää karjalantaa ja tietysti tehdasvalmisteisia väkilannotteita. Vanhan navetan pieneen sontahuonheshen eivät sopineet minkäänlaiset traktorikuormaimet. Kuorma luotiin talikoilla edellämainittuun vuoteen asti. Toki jo kuusikymmenluvulta asti itsepurkavaan traktorikärryyn, joka oli lajissaan kylän ensimmäinen.

Hevosaikakaudella kuorma tehtiin kesäaikaan puurattaiseen korikärhyn, jonka pohja kipattiin pystyyn, jolloin kuorma solahti pellolle, johon niitä sijoitettiin määrävälein sen mukaan mitä aiottiin kylvää. Sonta hajoitettiin talikolla. Se oli raskasta puuhaa ja vaati taidon kiepauttaa talikkoa oikealla tavalla tarakan leviämiseksi. Vaikka talikoitiin kinttaat kädessä, muutaman päivän perästä nahka irtosi aina vain uudelleen ja lopulta sormentyvissä kämmenessä oli paksut nahkapantturat ja alemman käden sormet litistyivät omituisiksi muotopuoliksi. Kuivavärkkinä navetassa käytettiin ruumenia ja tallissa hakoja, joiden hakkaaminen oli meidän alaikäisten puuhaa. Talvella sonta ajettiin rekipelillä peltotunkioihin, joihin toisinaan ajettiin kerroksittain vuoroin yhteiseltä rapamaalta luotua mutaa, vuoroin sontaa. Jos kytömaata oli juuri ojattu, mutaa saatiin ojaravasta. Olen pikkupoikana ollut kuokkimassa tuollaista rapakerrosta hienommaksi; se kun usein tuotiin melkoisina kölleinä tunkioon. Kuokkana oli pieneksi ja terältään pyöreäksi kulunut entinen kytökuokka, joka vanhoilla päivillään oli sopivan kokoinen sekä työhönsä, että vielä vähävoimisen käyttäjänsä käsiin. Keväällä alkoi uusi kuormaaminen ja ajo tunkiosta hajalleen.

Joskus rekikuormat ajettiin valmiiksi hajalleen hangelle. Se ei kuitenkaan ollut hyvä konsti; kevätahavat kuivasivat lannan ja haihduttivat helposti haihtuvat typelliset ravinteet taivaan tuuliin. Keväällä oli jäljellä kasa kuivaa pehkua ja haalenneita kikkareita sulamattoman lumimöykyn päällä.

Purkavalla traktorikärryllä hajalleen ajo hangelle oli tavallista. Se siirsi työhuippuja talven puolelle ja joudutti toukotöitä kiireisenä aikana tehtävän ajon jääädessä vähemmälle. Eikä alkuaikojen traktoreilla ollut kovin helppo märällä pellolla liikkuakaan. Talvilevitys oli kuitenkin vielä pahempaa ravinteiden tuhlausta.

- Karjalannan määrän arviointi ei tapahtunut kiloissa eikä tonneissa: kevätviljoille pantiin sen verran että maata jäi reilusti näkyviin, mutta perunamaa sai melkein peittyäkin tallisonnasta. Hyysikänalustaa vietiin vain viljankylvöille, eikä sen levittäminen ollut kovin helppoa koska se tarttui talikkon. Jos siitä talvella jäisenä hakatessa sattui siru huulien väliin, oli sylkeminen ja töpehtiminen paljon hartaampaa kuin reilun navettatunkion ajossa! - Purkavan kärryn kuorma oli jo mahdollista määritellä joltisellakin tarkuudella. Melko tavallinen määrä oli 20 tonnia hehtaarille kevätviljalle.

Virtsa, kusivesi, kerättiin erikseen sontahuoneen alla olevaan, tukevilla hirsillä katettuun, neljän, viiden kuutiometrin betonilaariin, kusivesiprunhin. Sieltä se pumpattin lautatorvesta tehdyllä kukkaropumpulla puiseen laatikkoon, kusivesiloorhan, johon mahtui vajaat puoli kuutiometriä, ja levitettiin suoraan pellolle. Kusivesilooran perässä oli puinen, liukuva luukku, prunti, jonka takana peltilevy, joka hajoitti ruskea suihkun kuin suureksi kuplaksi, joka joskus välkehti kaikissa sateenkaaren väreissä. - Lautapumppu kuitenkin lahosi nopeasti ja oli aina korjaamisen tarpeessa. Niinpä tein seinänviereen pystyyn asennetun, tunkion läpi nousevan kiinteän vipupumpun isoläpimittaisesta muoviputkesta. Sen varressa keikuin viimeiset vuodet ennen lietelantalaa, aina kolmen viikon välein.

- Tuo vaatimaton betonilaari oli muuten ainoa, mihinkä vuonna 1938 rakennetussa, vanhoista hirsirakennuksista kootussa navetassa tarvittiin sementtiä. Toinen kohde oli tuvan alle tehty kellari, sekin vain seiniltään betonoitu. Moinen ostotarvikkeilla leventely sai kuitenkin tutani, eli isoisäni murisemaan isälleni, että mihin sitä sementtiä niin törkiästi tarvithan!

Uuden naveta jatkuvavalutteinen lietelantajärjestelmä muutti tietysti täysin lannanajotavat. Lietettä käytetään meillä kahdestakymmenestä kuutiometristä jopa neljäänkymmeneen, riippuen viljelykasvista ja levittämisajankohdasta. Sulana aikana liete mullataan äestämällä saman tien. Lietteen sijoitusvantaita ei lietevaunussani ole. Mielestäni ne eivät ole vielä riittävän käyttökelpoisia. - Valitettavasti vain Maatalouskeskuksen suunnittelijoita sitoneet ohjeet jättivät jälkeensä aivan liian pieniä lietesäiliöitä, mistä seurauksena on pakko tyhjentää säiliöitä myös talvisaikaan. Ei ole vaikea päätellä, että valumat vesistöihin ja typpihäviöt ovat paljon pahemmat kuin kiinteän lannan levityksessä. Oman säiliöni läpimitta nostettiin yhdestätoista kahteentoista metriin rakennusvaiheessa, mutta ei se paljoa auttanut kun läpimitan olisi pitänyt olla ainakin viisitoista metriä, jos mielii välttyä talviajolta.

Väkilantoja, apulantaa, säkkisontaa, pussipaskaa on meillä käytetty niin kauan kun muistan. Ainakin jo 1920-luvulla rahtiajurit toivat hevosillaan Kokkolasta sadan kilon säkeissä Tuomaskuonaa ja Kainiittia, joita isäni kotona, Vanhassakevarissa, jossa minäkin olen syntynyt, myös käytettiin. Määrät eivät varmastikaan olleet suuria, mutta tuntuma saatiin. Ei ilman muuta uskottu konsulenttien vakuutteluja ennenkuin oma kokemus tuki neuvojien puheita.

Ensimmäisenä seoslannoitteena muistan Nitrofoskan, jota aluksi käytettiin kasvitarhamitassa ja koekentällä. Koekenttä oli naapurimme, entisen Pellervo-seuran konsulentin, kunnallisneuvos Heikki Tunkkarin hoidossa.

Kylällämme virisi myös yksityisyritteliäisyys apulannan teossa. Vuosisadan alussa kaksi naapurusta, joista toinen oli liikemies, ostivat melkoisen erän rikkihappoa ja suolahappoa, hakivat paikan josta löytyi valkoista hiekkaa, ajoivat sitä aikamoisen kasan ja kaasivat hapot hiekan sekaan. Olivat varmoja, että niin väkevä aine on myös voimakasta lannoitetta. Naamat kuitenkin venyivät kesän mittaan aina vain pidemmiksi kun koepelto ei suostunut kasvamaan minkäänlaista vihreää!

Varhaisimpia omia kokemuksiani apulannoista on kivettymään pyrkivien kalisuolasäkkien klappaaminen elolavannappulalla kylvökuntoon. Viisinkertainen paperisäkki, jonka sisin kerros taisi olla tervapaperia, kesti kyllä jonkun verran kosteutta, mutta harvoin se oli suoraan kylvövakkaan kelpaavaa.

Sodan jälkeen väkilantoja sai jo vähän enemmän kuin polkupyörän trissalla sai kuljetettua ja väkilannan käyttö meilläkin nykymielessä alkoi. Aika tavallinen annos kevätviljoille oli sata kiloa 40 prosenttista Kalisuolaa ja parisataa kiloa 15 - 17 prosenttista Superfosfaattia - kytömaille Kotkafosfaattia - sekä 100 - 150 kiloa Siilen- tai Norjansalpietaria. Jos karjalantaa käytettiin, määriä vähän pienennettiin. Ruista varten saatettiin ratkoa auki kolme, neljä juutista kudottua 75 kilon Raakafosfaatisäkiä karjalannan lisäksi. Happoliukoisina Raaka- ja Kotkafosfaatti happamille kytömaille paremmin sopivatkin. - Happamuuskokeita myöhemmin tehtäessä kuitenkin ilmeni, että kyllä jokirantapellotkin olivat aika punaisia, mikä oli isännille melkoinen yllätys. Kytömaillahan uuden ojan luiskassa näkyi usein vaaleaa, härmettynyttä alunaa, jota pidettiin happamuuden merkkinä. Hiekkamailla ei vastaavaa ilmiötä ollut.

Ennen viljavuustutkimuksia lannoitteiden käyttö oli melkoisen sormituntumaista. Pahimmilta virheiltä vältyttiin yleislannoksien käyttöön tullessa. Vanhimmat viljelykarttamerkinnät Y-lannoksista ovat vuodelta 1956, jolloin oli käytetty PKN-lannosta kauralle 400 kg/ha ja AIV-nauriille 600 kg/ha. Vuonna 1965 oli käytetty väkevöityä Oulun Y-lannosta sokerijuurikkaalle 1840 kg/ha ja heinälle 450 kg/ha. "Supernormaali" ja Typpiköyhä Y-lannos löytyvät vuodelta 1967. Ensimmäinen lisäravinteilla terästetty Y-lannos oli booripitoinen Y-lannos sokerijuurikasmaalla vuodelta 1968. Siihen asti boori oli kylvetty sahajauhoihin sekoitettuna lannoiteboraattina ja hiukan myöhemmin kasvinsuojeluruiskulla liuoksena.

Pari esimerkkiä lannotteiden käyttömääristä.

Vuonna 1970

Ohra: 500 kg/ha Oulun tasaväkevää Y-lannosta 15-15-15.

Kuivaheinä: 350 kg/ha Oulun väkevää Y-lannosta 13-15-18.

Sokerijuurikas: 1150 kg/ha Booripitoista Y-lannosta 13-23-20.

Laidun: 550 kg/ha Normaali super Y-lannosta 15-20-15.

- Ohralle ilman karjanlantaa, mutta sokerijuurikas sitä oli

saanut 20 t/ha.

Pitempivaikutteisena, peruslannoituksena, käytettiin PK-lannosta ja ammonoitua PK-lannosta.

Vuonna 1992

AIV-nurmi: keväällä 360 kg/ha Vähäkalista Y-lantaa 23-4-6.

II lannoitus: 400 kg/ha NK-lannosta 20-0-15.

Laidun samoin. Kolmatta lannoitusta ei käytetä.

Ohra ja kaura: lietelantaa 20 m3/ha.

Lisäksi 112 kg/ha Oulunsalpietaria.

- Oudolta tuntui alkuun, että käytettäessä lietelantaa edellä mainittuja määriä tarvitaan lisäksi vain typpeä, jota toki lietteessäkin on runsaasti! Lietteen typpi ei kuitenkaan ole nähtävästi heti oraitten käytettävissä, joten helpommin liukenevan typen lisäys on tarpeen.

Lietteen ravinnesisältöä ei ole meillä sen tarkemmin tutkittu, mutta taulukkonormit näyttävät jäljistä päätellen pitävän paikkansa.

Väkilantojen levitys oli pitkälle 1960-luvulle käsityötä. Ei enää ämpäristä, kuten sota-ajan pieniä määriä. Tein rautavartaasta taivuttamalla kylvövakan kehyksen ja siihen pohjan jutesäkistä, ja opettelin kahdenkäden kylvötavan, jolla melko joutuisasti levisi suuriakin määriä kunhan jakoi säkkejä sopivasti pitkin kylvöpeltoa. - Siemenhän kylvettiin täälläpäin yhdellä kädellä puisesta kylvövakasta ennen kylvökoneita, jollainen meille hankittiin joskus sota-aikana, hevosvetoisena ja yhteisenä naapurin kanssa.

Ennen traktorikautta levitys oli kuitenkin kovaa työtä kaiken muun pellolla kävelyn lisäksi. Muistaakseni Työtehoseura oli järjestänyt kilpailun parhaasta väkilannanlevityslaitteesta viisikymmentäluvun lopulla. Tilasin voittaneen ehdotuksen piirustukset ja muunsin sen omaan käyttööni. Se oli edelläkuvatun kalkinlevityslaitteen tapainen, ylöspäin levenevä ruuhi, jonka pohjalla pyöri päistään laakeroitu, noin kymmenen sentin läpimittainen kumimatolla päällystetty puinen tela. Telaan oli hakattu rautaripoja lannoitteen hienontamiseksi - jauhemainen lannoite kivettyi helposti kokkareiksi. Ruuhen pohjassa oli reikiä, joiden suuruutta säädettiin reiällisellä, liukuvalla pohjapellillä. Laite oli tarkoitettu omilla rattaillaan kulkevaksi ja hevosvetoiseksi. Minä asensin sen kumipyörärattaille siten, että laatikon toisesta päässä olevalta ketjupyörältä lähti rullaketju kärrynakselin päässä olevaan ketjupyörään. Ei sillä kovin pitkään lannotteita levitetty. Kylvömäärä olisi pitänyt kokeilla jos kuinka moneen kertaan, eikä kiertokoetta voinut kunnolla tehdä. Lannoitteen holvaantuminenkin oli ainainen riesa. Pian levittäjä jäi pois käytöstä ja telan sisälle piilotettu akseliteräs löysi paremman käytön.

Seuraava levitin olikin tehdasvalmiste, vuonna 1962 ostettu ruotsalaisen Arvika-Thermaenius -tehtaiden valmistama lautaslevitin, jonka konstruktio oli vielä hevosvedolle suunniteltu, mutta muunnettu traktorikäyttöön. Ei sekään hyvin toiminut ennen lannoitteiden rakeistamista. Sillä kuitenkin pintalannoitteet levitettiin 1984-vuoteen asti ja joissakin tapauksissa myöhemminkin, viimeksi yksityistiekunnan kalsiumkloriidin levitykseen pölyn sitomiseksi. Sitten ostin kotimaisen Junkkari-merkkisen pyörien päällä kulkevan pintalevittimen. Sen tekniikka on sama kuin edellä kuvaamani itsetekoisen edeltäjänsä.

Erilaisiin "huiskahäntiin", keskipakolevittäjiin, en ole ihastunut niiden vaikeasti arvioitavien kylvömäärien ja kylvökaistojen epämääräisyyden takia.

Traktorivetoinen viljankylvökone sai parina vuonna 1970-luvun alussa toimia myös sijoituslannoittimena, kunnes vuonna 1972 ostin Juko-merkkisen sijoituslannoitus-kylvökoneyhdistelmän.

12. 20. Vanhankevarin korikärryt, ajajana Kalle Tunkkari, isäni velipuoli isänsä toisesta avioliitosta. Korikärryjen laitoja nostettiin erityisillä korokheilla silloin kun sontaa ajettiin pidemmälle matkalle. Nyt Kalle-pojan kyydillä on kaksi vanhaa auraa. Tuohon aikaan kerättiin Vetelin kotiseutumuseon kokoelmiin esineitä, ja saattaa olla, että haluttiin valokuvalla ikuistaa näiden aurojen lähtö. - Viitisen vuotta myöhemmin, kesällä 1932 vihittiin uusi, vartavasten museoksi rakennettu, Vetelin toista kirkkoa mukaileva sementtitiilestä rakennettu museorakennus näyttävin juhlallisuuksin. Taaempana parikärryt, joiden kyydillä uudempia peltotyökaluja. Keveämmissä töissä käytettiin kesällä silavaljaita, mutta raskaissa, kuten kynnössä ja äestyksessä ja aina talviajossa luokkavaljaita.

Sivun alkuun